Sony a57 ja a65 - eri kamera samoissa kuorissa?

Sonyn järkkäreissä on mielenkiintoinen pari, nimittäin a57 ja a65. Ulkoisesti kameroita ei oikastaan erota toisistaan sillä niiden kuoret ovat identtiset. Mutta sisuskaluissa on isoja eroja. Ja vaikka toisen mallimerkinnän numero on suurempi kuin toisen ei kyse ole siitä että toinen olisi "parempi". Ne vain soveltuvat erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Merkitseviä eroja on kaksi:

Kenno

Sony a57:ssa on kuudentoista megapikselin kenno ja a65:ssä 24MP. Kennot ovat hyvin erilaisia luonteeltaan. Viisseiskan kenno on myös Nikonin ja Pentaxin kameroissa tutuksi tullut, hämäräkuvausominaisuuksillaan aikoinaan hämmästyttänyt erittäin suosittu malli. Siinä riittää dynamiikkaa ja korkeillakin ISO-herkkyyksillä saadaan käyttökelpoista kuvaa. Näin ollen a57 on oikea valinta jos tarkoitus on esimerkiksi kuvata paljon nopeita suljinaikoja vaativaa urheilua sisätiloissa.

Sony a65:n kennolla on enemmän pikseleitä kuin missään muussa tämänhetkisessä kroppikennoisessa kamerassa, kokonaista kaksi tusinaa. Kennon tuottamissa kuvissa on enemmän detaljeja ja kontrastia kuin viisseiskassa. Mutta jotta 24 megapikseliä saadaan hyötykäyttöön, pitää kameran nokalla olla tarpeeksi hyvä lasi ja kameran pysyttävä paikoillaan laukaisun ajan - etenkin kun tällä kameralla kannattaa käyttää ISO 100 herkkyyttä jos vain mahdollista. Herkkyyden kasvaessa dynamiikka heikkenee ja kuviin ilmaantuu kohinaa paljon enemmän kuin a57:lla. Huolellinen kuvaaja kuitenkin palkitaan kuusvitosen tapauksessa sitten kuvilla joista saa suuria, kauniita printtejä tai joita voi rajata reilumminkin kuvanlaadun kärsimättä. Hyvä objektiivi ei edes kroppikennoisen Sonyn tapauksessa aina tarkoita samaa kuin kallis, DT "easy choice" -linssit ovat kohtuullisen edullisia ja erittäin skarppeja (mieleen tulevat nyt ainakin 30mm macro, 35/1.8 ja 85/2.8).

Kuusseiskan kenno on sama kuin a77:ssakin, joten siihen pätevät kennon ja kuvatuotosten osalta samat asiat.

Siis: jos haluat suuria tulosteita, kamerasi on usein jalustalla ja omistat hyvän objektiivin, valintasi on a65. Jos taas kuvaat käsivaralta nopeissa tilanteissa tai hämärässä, a57 on parempi.

Jos haluaa tehdä isoja tulosteita vaikkapa tämäntyyppisistä kuvista, a65:n kenno tuottaa jälkeä.
Eihän se webbikokoisena jpg:nä miltään tietenkään näytä.
Sony s65, Sony DT 35mm 1.8, ISO 100

Sähköinen etsin

Toinen merkitsevä ero kameroiden välillä on sähköinen etsin. A57:n sähköinen etsin on 1,4 miljoonan pikselin LCD kun taas a65:ssä (ja a77:ssa) on 2,4 miljoonan pikselin OLED -paneeli, jonka kuva on olennaisesti parempi.

Molempien etsinkuva on kroppikennoiseksi järkkäriksi suuri: Kroppikorjattuna kuusvitosella 0,73X ja viisseiskalla 0,69X. Ero on huomattava verrattuna APS-C -kokoisten järkkärien optisiin tunneleihin jotka ovat ihan tyypillisesti luokkaa 0,5X.

Käytännössä a65:n sähköinen etsinkuva on niin paljon parempi että jos hämäräkuvausominaisuuksia ei todella tarvitse, on kuusvitonen ehdottomasti allekirjoittaneen valinta näiden kahden kameran välillä. Ihanteellista toki saattaisi olla omistaa yksi kumpaakin, jolloin kameran voisi valita aina käyttötarkoituksen mukaan ja silti käsissä olisi aina tutulta tuntuva työkalu jossa kaikki menut ja napit ovat samoilla tutuilla paikoillaan.

Eri kuorissa sitten?

Kalliimmassa hintaluokassa voi sitten valita myös "saman kameran eri kuorissa", sillä magnesiumrunkoinen ja sääsuojattu a77 pitää sisällään saman kennon ja etsimen kuin a65. Toki tuplaseiskassa on muitakin hienouksia kuten kaksi säädinkiekkoa, tarkennuksen hienosäätö ja niin edelleen.

Ihan erikseen pitää vielä antaa Sonylle pisteet siitä, että heillä sama akku sopii suurimpaan osaan järkkäreistä, toisin kuin joillakin toisilla valmistajilla.

Huom: En ole vielä päässyt kokeilemaan uutta a58:aa jossa on ihan uusi 20MP kenno ja 1,4 miljoonan pisteen OLED-etsin.

Testissä Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 50mm f4

Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 50mm f4

Taas kerran blogissa pelleillään wanhojen objektiivien kanssa. Sonyn digijärkkäreihin saa sovitteella kiinnitettyä m42-kierteisiä objektiiveja. Muunkinlaisia laseja voi adapterilla kiinnittää mutta useimpien kohdalla tarvitaan adapteri joka sisältää optiikkaa jolloin kuvanlaatu yleensä heikkenee. m42 -laseissa etäisyys optiikan ja kennon (tai filmin) välillä on suunniteltu pitemmäksi kuin Sony/Minolta alpha-bajonetin objektiiveissa - väliin mahtuu siis adapteri.

Pentaxin Takumar-objektiiveilla on harrastajien keskuudessa kova maine aikansa parhaimmistoon kuuluvina laseina. Kokeillaanpa mitä saadaan aikaiseksi kun kroppikennoiseen Sonyn runkoon kiinnitetään vanha Pentaxin lasi halvalla kiinalaisella adapterilla.

Pentax Super-Multi-Coated Macro-Takumar 1:4/50mm

Kokeilun kohteena on ylläolevissa kuvissa näkyvä Pentaxin 50-millinen Super-Multi-Coated Macro-Takumar f4. Tätä versiota valmistettiin tietääkseni vuodesta 1971 vuoteen 1979. Kakkula on tehty metallista ja lasista, ei muovista niinkuin nykylasit. Työn laatu on mahtava ja rakenne kuin panssarivaunulla. Tämä objektiivi ei pikku kolhuista säikähdä, luulen että ydinsodan jälkeen ainostaan torakat ja vanhat Pentaxin objektiivit olisivat toimintakykyisiä.

Suodinkierre on tavalinen 49mm, paino n. 250 grammaa, aukkoväli f4 - f22. Optinen rakenne on yksinkertainen neljä elementtiä kolmessa ryhmässä. Kyseessä on klassinen Tessar-tyyppi joka on hyvin yksinkertainen ja tuottaa terävän ja kontrastikkaan kuvan. Erilaisia vääristymiä on yleensä vähän koska Tessareissa on tavallista vähemmän lasin ja ilman välisiä pintoja. Kääntöpuolena on se että Tessareista ei saada yleensä tehtyä kovinkaan valovoimaisia. Tämänkin Takumarin maksimiaukko on vaatimaton neljä. Lähimmällä tarkennusetäisyydellä surrennossuhteeksi täydellä kennolla tai filmirungolla tulee 1:2.

Objektiivin etuelementti on useita senttejä etureunan sisäpuolella, joten vastavalosuoja ei ole tarpeen.

Macro-Takumar soveltuu erittäin hyvin esimerkiksi reprolasiksi dokumenttien tai vaikkapa diojen kopioimiseen, sillä sen tarkennustaso vaikuttaisi olevan hyvin tasainen. Vääristymät ovat hyvin kurissa. Viisilamellinen himmennin tekee  terävyysalueen ulkopuolella olevista huippuvalopisteistä varsin kulmikkaita paitsi täydellä nelosen aukolla, jolloin ne ovat pyöreitä.

Lähikuvaus, käsitarkennus ja focus peaking

Sovitteella kiinnitettyjen objektiivien kanssa automaattitarkennus ei toimi vaan se pitää hoitaa käsipelillä. Normaalisti tämä on hankalaa, hidasta ja epävarmaa useimpien nykyisten digijärkkärien kanssa sillä niiden etsinkuva on pieni eikä tähyslasia ole optimoitu käsin tarkentamista ajatellen. Sonyn järkkärit (myös NEXit) ovat mukava poikkeus, niissä kun on nykyään sähköinen etsin ja siinä näkyvä "focus peaking" -toiminto. Focus peaking tarkoittaa sitä, että etsinkuvan päällä näytetään halutulla värillä kuvan terävimmät (kontrastikkaimat) kohdat. Eli kun tarkennus on kohdallaan esimerkiksi kuvauskohteen silmän kohdalla, etsinkuvassa näkyy punainen korostus samaisen silmän päällä. Toiminto tekee käsin tarkentamisesta helppoa ja jopa melko nopeaa.

Makro- ja lähikuvauksessa automaattitarkennuksen puute ei muutenkaan haittaa, sillä yleensä käsin tarkentaminen on joka tapauksessa tarpeen kapean syväterävyysalueen saamiseksi oikeaan kohtaan. Nykypäivän objektiivien käsin tarkentaminen on usein hankalaa koska automaattitarkennuksen nopeuttamiseksi niiden tarkennusrenkaan liike lähimmästä etäisyydestä äärettömään on hyvin lyhyt. Testaamassani Pentaxissa tarkennusrenkaan liike on piiiiitkä jolloin tarkentaminen on mahdollista tehdä erittäin tarkasti. Lisäksi Takumarin tarkennustuntuma on sormissa mahtava, rengas pyörii sulavasti ja juuri sopivalla vastuksella. Tällaisia kakkuloita ei juuri enää valmisteta!

Näin ollen käsitarkenteisen makrolinssin sovittaminen Sonyn SLT-runkoon ei olekaan mitenkään tyhmä idea vaan saattaa olla ihan kelpo vaihtoehto kalliille autofocusobjektiiville lähikuvaamiseen. Samoin totisemmassa videokuvaamisessa tällainen manualitarkenteinen lasi on kohdallaan ja lisäksi äänetön.

Otetaan sitten kuvia ja katsotaan

Tässä sitten muutamia mallikuvia joita testaillessa otin. Ensimmäisessä hortensiakuvassa kamera oli tukevasti jalustalla ja ainoana valonlähteenä oli tavallinen keittiön kattolamppu:

Hortensia
Sony a57, Pentax S-M-C Macro Takumar 1:4/50, f8, ISO 100

Kuvanlaatu on ällistyttävän hyvä! Kokeilin myös käsin tarkentamista vauhdikkaan koirani kanssa. Osumaprosentti focus peakingista huolimatta oli luokkaa 10%, eli ei kovin hyvä automaattitarkennukseen verrattuna, mutta ne ruudut joissa tarkennus osui kohdalleen olivat kyllä todella skarppeja, alla yksi esimerkki:

Sony a57, Pentax S-M-C Macro Takumar 1:4/50, f4, ISO 800
Kuvattu käsivaralta

100% osasuurennos edellisestä

Onko käsissäni Pentaxin Takumarien unohdettu helmi? Yleensä harrastajat hehkuttavat vain niitä valovoimaisia Takumareja ja ilmeisesti tämän makrolasin heikko valovoima ei kiinnosta keräilijöitä. Optisesti kyseessä on joka tapauksessa mahtava objektiivi.

Plussat

• Skarppi ja kontrastikas!
• Näppärän kokoinen
• Laadukas ja kestävä metallinen rakenne
• Tarkennustuntuma

Miinukset

• Vaatimaton valovoima
• Käsin tarkentaminen liikkuvaan maaliin hankalaa focus peakinginkin avustamana

Vaihtoehtojakin löytyy

Käytetyn objektiivin hankkiminen rahasyistä on joskus ihan järkevä vaihtoehto, etenkin lähikuvaukseen. Kannattaa kuitenkin muistaa että Sonyn valikoimasta löytyy kroppikennoisille varsin edullinen ja kuvanlaadultaan erinomainen 30mm DT macro jonka hinta ei välttämättä paljoa poikkea esimerkiksi macro-Takumarin ja adapterin yhteenlasketusta hinnasta. Täysikennoisen kameran tapauksessa vaihtoehdot ovat hiukan kalliimpia, ainakin uutena hankittaessa. Uudempien objektiivien kaupanpäällisiksi saa ainakin automaattitarkennuksen eikä tarvitse erillisiä adaptereita.

Esimerkiksi vanha Minoltan 50-millinen macro on erittäin hyvä lasi ja niitä löytää joskus käytettynä ihan sopuhintaan. Koska omistan myös sellaisen, ajattelin bonuksena katsoa miten vanhat viisikymppiset makrot pärjäävät leikkimielisessä kisassa keskenään:

Pentax S-M-C Macro Takumar 50/4 vastaan Minolta AF 50/2.8 Macro

Vertailin huvikseni Macro-Takumaria Minoltan 50mm f2.8 macron kanssa. Minoltan objektiivista kirjoittelinkin jutun jo viime vuonna, se löytyy täältä: "klassikko kestää ajan hammasta".

Testiasetelma oli yksikertainen, asetin kameran jalustalle, valaisin pehmolelun yhdellä salamavalolla ja otin kuvia aukoilla 4, 5.6 ja 8 molemmilla objektiiveilla. Molemmat lasit tarkensin käsin focus peaking -toiminnon avulla. Suljinaika on kaikissa kuvissa sama 1/100, salaman tehoa muutin aukkoa vastaavaksi. Alla kokonainen testikuvaruutu:

Testiasetelma
Sony a57,  Pentax S-M-C Macro Takumar 1:4/50, f8, ISO 100

Allaolevassa kuvassa on 100% osasuurennokset eri aukoilla ja objektiiveilla. Jos näistä jotain haluaa päätellä, niin molemmat objektiivit ovat erittäin skarppeja ja kontrastikkaita näillä aukkoarvoilla. Pentax jää ehkä hieman jälkeen Minoltan macrosta aukolla f4, joka on siis Pentaxille täysi aukko ja Minoltalle aukon verran täydestä himmennetty. Ero häviää himmennettäessä pienemmille aukoille. Minoltan 50mm f2.8 macro on mahdollisesti skarpein omistamani lasi, joten Pentaxin suoritus on erinomainen tässä testissä. Kannattaa vielä muistaa että kumpikaan laseista ei ole kovin uusi, Pentax on 70- ja Minolta 80-luvulta! Aina ei tarvitse hankkia uusinta uutta.

Vertailua eri aukoilla, klikkaa isommaksi

Olympus XZ-1 kokeilussa - pokkarilla potkii pitkälle

Nykyään tuntuu menneen vähän överiksi tämä kameravalmistajien nokittelu tuotejulkistuksilla. Muutamalla valmistajalla alkaa olla jo niin, että uusi malli julkistetaan suunnilleen samoihin aikoihin kun se edeltävä malli on vasta pitkän odotuksen jälkeen saapumassa kauppojen hyllyille puhumattakaan että siihen saisi vara-akkua ostettua vielä pitkään aikaan. Tai että sen raakakuville löytyisi tukea kuvankäsittelyohjelmista. Ja akun muotoahan tulee toki vaihtaa joka malliin samoin kuin raakakuvaformaattia. Jos haluaa aina omistaa uusimman ja hienoimman mallin, saattaa sitä kamerahöhlä tulla pian hulluksi.

Fiksummat objektiivinnyplääjät ovatkin oppineet käyttämään tätä ilmiötä hyväkseen. Nimittäin niitä edeltäviä malleja jää helposti kauppojen hyllyille lojumaan kun asianharrastajat jo odottavat uudempaa mallia ennenkuin ovat saaneet säästettyä pennoset siihen edelliseen. Kauppiashan laittaa ne aataminaikaiset, useita kuukausia vanhat mallit sitten lopulta alennusmyyntiin, digikamerat kun eivät tuppaa säilyttämään hintaansa kovinkaan hyvin.

Nyt kun digikamerat alkavat melkein kaikki olemaan jossei hyviä niin ainakin kelvollisia, löytää fiksumpi shoppaaja näistä alennusmyynneistä joskus hyvää tavaraa sopuhintaan. Yksi mielenkiintoinen tuoteryhmä ovat viime vuosina olleet niin sanotut premium-pokkarit eli taskukokoiset digikamerat joissa on pikkuisen isompi kenno kuin tavallisissa, valovoimaisempi ja laadukkaampi objektiivi sekä mahdollisuus kuvata RAW-kuvia. Nokittelua on tässäkin kategoriassa esiintynyt valmistajien välillä ihan mukavasti ja uudet mallit syrjäyttävät vanhoja tiuhaan tahtiin. Ja vaikka nämä uutena maksavatkin helposti sen halvimman järjestelmäkamerapaketin verran, se pari vuotta vanhempikaan malli ei ole muuttunut yhtään sen huonommaksi. Sillä sai aikanaan hyviä kuvia ja nykypäivänä sillä saa ainakin ihan yhtä hyviä.

Olympus XZ-1
Olympus tuli premium-pokkareihin hiukan muista myöhässä esitellessään XZ-1:n vuoden 2011 alussa kilpailemaan mm. Panasonicin LX5:n ja Canonin S95:n kanssa. Molemmat noista kilpailijoista olivat ehtineet jo edetä yhden mallisukupolven verran. Aikanaan Panasonic määritteli LX3:llaan koko premium-pokkarikategorian uusiksi ja onnistui kertaheitolla luomaan onnistuneen tuotteen Leica-brändättyine objektiiveineen. XZ-1:llä Olympus löi sitten pöytään valovoimaisemman objektiivin kuin kilpailijoillaan sekä kehutun jpeg kuvanlaatunsa. Ja tottakai kameran nimeen piti saada se X-kirjain. Itse en koskaan meinaa muistaa onko se XZ vai ZX, shampoolta se joka tapauksessa kuulostaa.

Faktoja
Kennon koko on 1/1.63" joka on siis vähän isompi kuin tavallisissa digipokkareissa ja se näkyy heti kuvanlaadussa. On se silti huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi M4/3:sissa. Linssi on 6-24mm Zuiko-brändätty zoomi joka vastaa kuvakulmaltaan suunnilleen kinarin 28-110 -millistä. Laajispäässä suurin aukko on f1.8 ja telepäässäkin vielä hienosti f2.5. Valovoimasta johtuen linssit ovat isommat kuin kilpailevissa muiden valmistajien malleissa. Kenno on kymmenen megapikseliä 4:3 muodossa ja herkkyyksiä tarjotaan välillä ISO 100 - 6400. Lyhin suljinaika on 1/2000 ja jos se ei riitä, löytyy koneesta vielä sisäänrakennettu kolmen aukon ND-suodin. Kamerassa on kuvanvakaajan lisäksi kaikki tavallinen tilpehööri ja vähän päällekin art filttereistä videokuvaan, kuten tyypillistä onkin. Mainitsemisen arvoista on vielä se että pokkari osaa ohjata Olympuksen langatonta salamajäjestelmää mutta vain TTL-tilassa (ei manuaali-).

Valmistaja ilmoittaa kameran kooksi 110.6 x 64.8 x 42.3 mm ja painoksi 275 g, joka ei ole pokkareiden pienimpiä mutta silti vielä taskukokoinen.

Liisankatu, Helsinki
Olympus XZ-1, 6mm (28mm-e), f5, ISO 100, P-ohjelma (Program)

Asiaan: kuvanlaatu
Koska kyseessä on pokkari, en aikonutkaan yrittää puristaa viimeistä piirtoa kuvista ulos vaan kuvasin Program-moodissa kameran tekemää isointa jpegiä. Kuvanlaadun hiomiseen minulta löytyy parempiakin kameroita ja Olympuksen jpegit ovat varsin hyviä ihan sellaisenaankin kunhan ensin viitsii hakea itselleen sopivat asetukset kameraan. Itse päädyin kuvaamaan lähinnä mustavalkoista joista säädin kontrastin vielä miinus kakkoselle ja terävyyden miinus ykköselle. Molempia on helppo lisätä jälkikäteen tarvittaessa mutta vaikeampaa poistaa. Lisäksi valitsin "B&W filter"iksi keltaisen ja "Gradation"in asetukselle Auto, joka siis on Olympuksen versio DRO:sta.

Saatuani asetukseni kohdalleen P-moodissa siis linssin ympärillä oleva erinomainen säätörengas vaihtaa herkkyyttä. Yleensä pidän sitä Auto ISO:lla, joka ei juuri kahtasataa isompaa herkkyyttä uskalla valita vaan venyttää suljinaikoja sinne puolen sekunnin tietämille asti. Käsivaralta kuvatessa tällöin on syytä vaihtaa käsisäätöihin jotta saa kuvan aikaiseksi. Hiukan kohinaa on kuitenkin parempi kuin tärähtänyt kuva. Harmillisesti kamerassa ei ole "program shift"-toimintoa vaikka P-moodissa takaseinän rulla olisi sitä varten käytettävissä.

P-moodin lisäksi väänsin kameran joskus A-asentoon jos halusin valita merkittävästi kameran valitsemasta poikkeavan aukon. Tyypillisestihän pokkarilla ei juurikaan syväterävyyden kanssa kikkailla jolloin P on ihan perusteltu perusvalinta. Tallensin lopuksi säätöni kameraan Custom-asetukseksi (voi olisipa XZ-1:ssä mahdollista tallettaa niitä kaksi).

Perinteinen kameratestin kahvikuppikuva
Kaffecentralen, Helsinki
Olympus XZ-1, 7.41mm (n. 35mm-e), f3.5, ISO 100, P-ohjelma (Program)

Ehdottomasti tärkein asia olpparin kuvanlaadulle on poikkeuksellinen objektiivi. Se on erittäin terävä ja tuo kameran kymmenestä megapikselistä esiin kaiken mitä tässä kokoluokassa voi. Ja kymmenen megapikseliä riittää oikeasti jo melkein mihin vaan. Huolellisella tekniikalla tällä kameralla saa tosi hyviä kuvia. Tämä tarkoittaa siis että pidetään herkkyys alimmalla tasolla, ruuvataan kamera tukevaan jalustaan, tarkennetaan oikein, himmennetään vähäsen ja kuvataan mielellään vielä raakakuvia. En ehtinyt vielä kokeilemaan A3-kokoisia printtejä mutta A4:set näyttivät hyviltä vaikka kuvasinkin vain jpegiä ja käsivaralta. Pokkariksi kameran dynamiikkakin on yllättävän hyvä (yllämainituilla jpeg-säädöillä ainakin).

Valotusautomatiikka tuntuu varjelevan huippuvalojen puhkipalamiselta hankalammassa valossa jopa siinä määrin että kuvat alivalottuvat pahemman kerran, eli usein saa kompensaatiota kääntää plussan suuntaan harkintansa mukaan. Ja pelkästään takanäytöltähän ei kannata valotusta arvioida. Itse käänsin takanäytön kirkkautta himmeämmälle juuri tästä syystä. Kirkkaassa auringonpaisteessa saatan kääntää sen kyllä takaisin koska muutakaan etsintä ei ole.

Tavalliset pokkarikameran ongelmat tälläkin kameralla toki on, isommilla herkkyyksillä kuvissa on paljon kohinaa ja ne korkeimmat tarjolla olevat herkkyydet ovat kyllä lähinnä vitsi. Valovoimainen optiikka tosin auttaa hiukan heikommassa valossa ettei herkkyyttä tarvitse nostaa niin paljoa. Ja pienellä kennolla ja laajakulmaobjektiivilla syväterävyyttä riittää jo aukolla 1.8 ihan eri lailla kuin vaikkapa ns täyden kennon kameralla.

Kirkkaassa vastavalossakin saa yleensä vielä jonkinlaista kuvaa aikaiseksi mutta kyllä objektiivi on arka heijastuksille.
Karhusaari, Espoo
Olympus XZ-1, 6mm (28mm-e), f8, ISO 100, P-ohjelma (Program)

Säätimet, ergonomia ja rakenne

Itselleni tärkeää oli se, että kamera kulkee helposti monessa mukana silloin kun isompaa kameraa ei viitsi tai halua otta mukaan. Tämä lienee pokkarikameran tärkein funktio muutenkin, ja sen paikan XZ-1 täyttää kivasti ilman että kuvanlaadusta tarvitsee kohtuuttomasti tinkiä, kiitos erinomaisen objektiivin ja hieman tavallista isomman kennon.

Pokkariksi säätimiä on ihan mukavasti, sillä linssin ympärillä olevan erinomaisen säätörenkaan lisäksi kameran takaseinässä on toinen rulla jolla voi säätää jotain muuta asetusta koskematta menuihin. Rullien funktiot eivät ole konfiguroitavissa vaan Olympuksen insinööri on päättänyt mitä mikäkin säädin tekee missäkin moodissa. Valinnat sinänsä ovat ihan loogisia eikä minulla ole niistä mitään muuta valittamista kuin aiemmin mainitsemani "program shift"in puute.

Takarullan yhteydessä on myös perinteinen neliosainen valitsin josta voi valita tarkennuksen, valotuksen korjailun, salamavalon ja laukaisun asetukset. Tarkennusvalintaa tuli käytettyä useammin kuin yleensä, sillä normitilassa kamera ei tarkenna kovinkaan lähelle vaan esimerkiksi ylläolevan kahvikupin kuvaamisessa piti jo valita macrotarkennus. Sen lisäksi on tarjolla vielä supermacro, joka yllätys yllätys tarkentaa vieläkin lähemmäksi. Supermacrotilassa ei voi sitten zoomata vaan polttoväli on ainoastaan se laajin 28mm-e. Lähin tarkennusetäisyys on silloin niin pieni että linssin ja kohteen väliin ei juuri valo mahdu paistamaan! Valittavana on myös kohdetta seuraava tarkennus, joka on peruspokkaritasoa eli ei kovinkaan ihmeellinen, ja käsitarkennus.

Olympus XZ-1, 6mm (28mm-e), f3.2, ISO 100

Kameraan saa kytkettyä Olympuksen erillisen sähköisen VF-2 tai VF-3 etsimen (saman kuin PEN-malleihin), joka on kiva asia mutta näyttää vähän hassulta koska etsin on niin suhteettoman suuri muuhun kameraan nähden. Takanäyttö sinänsä on hyvälaatuinen ja toimii auttavasti kirkkaassakin auringonpaisteessa. Tukevampi kuvausotehan oikean etsimen kanssa toki olisi.

Linssinsuoja pullahtaa irti kamerasta kun sen käynnistää. Tämä on hyvä ominaisuus jos on viitsinyt ripustaa suojuksen mukana tulevalla narunpätkällä kameraansa - eipähän tarvitse irrottaa ensin suojusta erikseen. Huono ominaisuus, jos ei ole ripustanut suojusta narulla ja käynnistää kameransa vaikkapa laiturilla. Mielestäni pokkareissa, isommissakin, olisi järkevää integroida linssinsuojus kameraan kiinteästi niinkuin pienemmissä yleensä onkin tehty. Kaupoista saa toki rahalla viritelmiä joilla vastaavan suojan saa ruuvattua tilalle.

Kansi, jonka takana on USB-johdon liitin on aika rimpula ja tuntuu siltä että jos sen kanssa ei ole varovainen se irtoaa ennemmin tai myöhemmin. Sääli, sillä muilta osin kamera tuntuu tosi tukevalta.

Olympus XZ-1, 16.63mm (n- 75mm-e), f4.5, ISO 100, P-ohjelma (Program)
 

Nyt alkaa näyttää siltä että tästä arviosta on tulossa turhan pitkä joten palaan asiaan varmasti vielä myöhemmin, eli:

Loppujen lopuksi

Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvä kamera, jonka käyttö on helppoa ja ominaisuudet riittävät moneen lähtöön pienehköstä koosta huolimatta. Mutta on tämä silti pokkari eikä siltä kannata odottaa järjestelmäkameran kuvanlaatua tai tarkennusnopeutta. Ja koska uudempiakin malleja on jo markkinoilla, rahalla saa paremmankin pokkarin jos sellaisen tuntee tarvitsevansa.  Painottaisin kuitenkin että kannattaa harkita kannattaako uudemmasta mallista maksaa esimerkiksi kolminkertainen hinta - tämä yksilö oli poistomyynnissä 199 euroa ja vastaavia tarjouksia on näkynyt muuallakin. Vaikka XZ-1:stä haukuttiinkin markkinoille tullessaan kalliiksi kameraksi, saihan samalla rahalla jo järkkärinkin, tarjoaa se kuitenkin näillä alennushinnoilla erittäin hyvää vastinetta rahalle.

Varauksetta suosittelisin tätä esimerkiksi OM-D:n tai PENin omistajalle kakkoskameraksi jos sellaista tarvitsee, sillä suunnilleen kaikki lisävarusteet sopivat sitten molempiin kameroihin (esimerkiksi se sähköinen lisäetsin, salamavalot, kaukolaukaisimet jne). Myös ainoaksi pokkariksi tämä on nykyhinnoilla paljon parempi valinta kuin kahden sadan euron uudet peruspokkarit vaikka uudemmissa olisikin enempi sitä megapikkelssiä.

Plussat:

• Erinomainen, skarppi ja valovoimainen optiikka (mihin kameraan saa 28-110/1.8-2.5 zoomin?)
• Pokkariksi hyvä kuvanlaatu kaiken kaikkiaan
• Käteensopiva ja helppokäyttöinen
• Vastinetta rahalle nyt tarjoushinnoilla
• Yhteensopivuus Olympuksen lisävarusteiden kanssa

Miinukset:

• Ei erillistä laturia vaan akku ladataan kamerassa
• Program shiftin puute
• Linssinsuojus
• Taipumus alivalottaa kuvia
• Heikko konfiguroitavuus voi häiritä osaa käyttäjistä

Testissä Sony DT 35mm f1.8 - yhden objektiivin taktiikalla

Testattavana on siis ollut Sonyn "easy choice" -sarjan 35-millinen objektiivi mallimerkinnältään SAL35F18. Objektiivi on DT-sarjaa eli sen piirtoympyrä kattaa vain APS-C-kokoisen kennon. Jos kakkulan ruuvaa kiinni täyden kennon Sony-runkoon, kamera vaihtaa automaattisesti kroppimoodiin.

35 milliä kroppirungolla vastaa kuvakulmaltaan suurinpiirtein sitä kaikkien peruslasien äitiä eli 50-millistä, jollainen aikoinaan tuli kaikkien järjestelmäkamerarunkojen kittiputkena ennen zoomien esiinmarssia.

Sony DT 35mm 1.8 on varsin sopusuhtainen A57:n nokalla

Käytin testaamiseen Sony A57-runkoani eikä tarkoitus ollut tehdä mitään tieteellistä vaan kokeilla miten objektiivi sopii omaan käyttööni. Kuvasin esimerkiksi jpg:tä jolloin runko automaattisesti korjaa objektiivin vääristymiä, laiska kun olen. Rakenne on kokonaan muovia, myös bajonetti, mutta tuntuu silti ihan tukevalta. Kakkula on erittäin kevyt, noin 170 grammaa, mutta yllättäen hiukan isompi kuin osasin odottaa. Ei se silti mikään iso ole kuitenkaan, itseasiassa varsin sopusuhtainen A57:n nokalle.

Sony DT 35mm 1.8 faktat
Polttoväli on siis 35mm ja aukkoväli 1.8 - 22, suodinkierre 55mm (sama kuin esimerkiksi aiemmin mainitsemassani  dynaamisessa duossa) joka ei pyöri tarkennettaessa. Lähin tarkennusetäisyys on n. 22 senttiä kennolta jolloin kuvaussuhteeksi tulee noin 1:4 joka on jo oikein hyvä melkein kaikkeen, tosin työskentelyetäisyys linssinsuojuksesta kohteeseen on silloin enää reilu viisi senttiä eli perhoset todennäköisesti ehtivät lehahtamaan pakoon ennen kuvan ottamista. Eikä siihen väliin enää paljon valoakaan mahdu. Objektiivin pituus on viitisen senttiä ja halkaisija seitsemän. Paketissa tulee mukana molemmat tulpat ja muovinen vastavalosuoja joka on sekin yllättävän iso. Tärkein fakta on kuitenkin se, että tätä objektiivia löytää silloin tällöin alennuksessa kahdella sadalla eurolla joka on suorituskykyyn nähden erittäin edullinen hinta.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Testaaminen osui hienojen kevätpäivien kanssa yksiin joten aika paljon tuli kuvattua pienilläkin aukoilla kuten tämän jutun kuvistakin huomaa. Objektiivi on erittäin terävä ja kontrastikas, varsinkin hiukan himmennettynä. Kuva on skarppi keskellä kuva-alaa jo täydellä aukolla mutta paranee vielä himmentämällä suunnilleen aukolle f5.6 asti. Kuvan nurkka-alueet ovat täydellä aukolla pehmoisemmat ja paranevat himmennettäessä ainakin aukolle f4. Testatessa kuvasin lähinnä maisematyyppisiä kuvia aukoilla f5.6 - f11 ja kuvissa on hienot detaljit nurkasta nurkkaan vaikka yhdentoista kohdalla diffraktio jo varmasti alkaakin pehmentämään kuvaa. Juurikin maisemakuvissa on eduksi jos kuva-alan nurkatkin saa teräviksi.

Yllätyin taas kerran kuinka hyvin 50-millisen kuvakulma sopii silmälleni, melkein alusta lähtien osasin ottaa sen askeleen eteen tai taakse jo ennenkuin nostin kameran silmälleni ja rajaus oli aina suunnilleen niinkuin oletinkin. Tämä on objektiivilta mukava ominaisuus, sillä kuvaaminen tuntuu heti luontevalta. Jos kuvakulma on liian laaja, joutuu aina menemään lähemmäksi ja jos liian tiukka pitää peruuttaa. Olen aiemmin pitänyt erityisesti 40-millisistä ja viisikymppinen tuntuu vielä itselläni  mahtuvan samaan kategoriaan.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 200

Objektiivissa on samoin kuin muissakin uusissa edullisemman pään Sonyissä SAM-tarkennus, joka ei siis ole sama kuin SSM-moottori. Automaattitarkennus toimi silti ihan hyvin, ei se maailman nopein ole mutta ihan tarpeeksi hyvä kuitenkin. Huippuluokan automaattitarkennusta vaativat kohteet kuten esimerkiksi kameraa kohti juokseva koira olivat kuitenkin yhdistelmälle turhan haastavia. Mutta haastavia ne ovat monelle muullekin yhdistelmälle. Ääntäkin tämä objektiivi tarkentaessa pitää mutta kuitenkin vähemmän kuin vanhat ruuvitarkenteiset Minoltat. Kakkulan kyljessä on erillinen AF/MF -nappi jota pitää käyttää automaattitarkennuksen ja käsitarkennuksen valintaan, rungossa oleva kytkin ei aja samaa asiaa tämän objektiivin kanssa.

Kirkkaassa auringonpaisteessa kurmotin kakkulaa monenlaisissa vastavalotilanteissa ja se pärjäsi kerrassaan mainiosti - tämä putki ei ole ollenkaan herkkä heijastumille vastavalossa, kunhan muistaa ruuvata vastavalosuojan paikoilleen. Jopa kirkkaana pojottavan auringon ollessa kuvassa hohtavien hankien kanssa kontrasti säilyy hyvänä. Tästä täydet pisteet siis.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Täydellä aukolla kuvatessa vinjetointi on melko voimakasta mutta eipä se yleensä haittaa kuvissa joissa täyttä aukkoa tulee käytettyä. Ja sehän on helppo korjata jälkikäsittelyssä jos se jää häiritsemään. Pienellä himmentämisellä jonnekin f2.8 kohdille mennessä vinjetointi häviää.

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Kaiken kaikkiaan mielestäni tämä objektiivi on joka pennin arvoinen eikä sen hankintaa kannata jäädä arpomaan. Jos 50mm-e kuvakulma vaan kiinnostaa, on tässä kroppikennoiselle Sony-kuvaajalle melkeinpä pakko-ostos, niin hyvä hinta-laatusuhde mielestäni on. Etenkin aloittelevalle harrastajalle jonka ainoa objektiivi on kameran mukana tullut kittizoomi tämä objektiivi tarjoaa aivan eri tason kuvanlaatua varsin kohtuullisella investoinnilla - hyvä objektiivi on aina parempi sijoitus kuin uudempi runko jossa on enemmän megapikseleitä! Ainoa asia joka jäi arveluttamaan on kakkulan kestävyys kovassa käytössä ja vasta ajan kanssa selviää miten se pärjää. Joka tapauksessa luulen että siirryn ainakin hetkeksi Sonyn kanssa yhden objektiivin taktiikkaan!

Sony A57, 35mm, f8, ISO 100

Plussat:

• Erittäin terävä hiukan himmennettynä 
• Hyvä kontrasti myös vastavalotilanteissa
• Kevyt ja pienikokoinen
• f1.8 valovoima
• Hinta/laatu-suhde kohdallaan

Miinukset:

• Muovinen rakenne, kestääkö kovaa käyttöä?

Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Päivän kuvat

Karhusaari, Espoo
Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Kerrassaan hienoja kevätpäiviä. Aurinkokin oikein lämmittää jo ja valoa riittää. Jostain syystä tällä testissä olevalla Sony DT 35mm 1.8:lla tuntuu syntyvän tämmöistä panoraamaa, go figure. No, joka tapauksessa: Ylös, ulos ja kuvaamaan sieltä!

Liisankatu, Helsinki
Sony A57, 35mm, f11, ISO 100

Hahnemühlen tulostuspapereita testissä

Kuva&Kamera-messuilta tarttui kainaloon myös näytepaketillinen saksalaisen Hahnemühlen tulostuspapereita. Näytepakkauksia oli tarjollaa muutamaa erilaista kombinaatiota, minulle omimmalta kokeiltavalta tuntui "Matt FineArt - smooth"-setti joka sisältää A4-koossa kaksi lehteä kustakin seuraavasta paperista:

• Rice Paper, 100gsm
• Phot Rag Book and album, 220gsm
• Bamboo, 290gsm
• Photo Rag Ultra Smooth, 305gsm
• Photo Rag, 308gsm
• Photo Rag Bright White, 310gsm
• Daguerre Canvas, 400gsm

Näistä vähiten kiinnostavia itselleni olivat nuo erikoisemmat Daguerre Canvas joka on siis vahakangas-tyyppinen canvas-taulumetriaali ja Rice Paper joka on todella hento, perinteistä japanilaista riisipaperia jäljittelevä läpikuultava materiaali. Ehkä keksin näille käyttöä myöhemmin mutta nyt keskityin paksumpiin papereihin.

Näytepakkauksia myytiin messuilla kympillä ja minusta on kiva että se sisältää sentään kaksi kappaletta kaikkia papereita, monen muun valmistajan näytepaketeissa on vain yksi lehti kutakin. Jos vaikkapa onnistuu rypistämään sen ainoan mallikappaleen niin joutuukin hankkimaan toisen paketillisen!

Tein testitulosteet erilaisille n. 300gsm Photo Rag -papereille sekä Bamboolle, joille kaikille siis käytetään Epsonissa mattamustaa mustetta. Hahnemühlen Photo Ragit ovat happovapaita, puskuroituja puuvillalumppupapereita ja Bamboossa käytetään 90-prosenttisesti bambukuituja puuvillan osuuden ollessa loput 10%. Tulostimena toimi oma Epson R3000:seni jolle latasin valmistajan sivuilta kullekin paperille oman icc-profiilinsa. Kyse ei ollut mistään tieteellisestä kokeesta joten valitsin yhden tuoreen mustavalkoisen kuvani testiä varten, sillä halusin ensisijaisesti tietää miten nämä paperit toimivat juuri sellaisessa käytössä jossa minä niitä tulisin käyttämään. Vertailun vuoksi vetäisin vielä saman kuvan pitempään käytössäni olleille Canson Infinity Rag Photographiquelle (310gsm) sekä eniten käyttämälleni "arkipaperille" Epson Archival Mattelle. Epsonin paperi ei vahvuudeltaan nyt vastannut muita vertailussa olleita papereita eikä ole samalla tavalla museolaatuinenkaan mutta halusin vain nähdä millaisia eroja tuohon huomattavasti edullisempaan paperiin verrattuna näkisin.

Tarkastelin tulosteita sekä luonnon- että keinovalossa ja täytyy ensin kyllä mainita että nämä kaikki ovat näyttelyvedostasoisia materiaalia, eli erot johtuvat enemmänkin mieltymyksistä kuin paperien paremmudesta toisiinsa nähden.

Hahnemühle Photo Rag Bright White 310gsm on testijoukosta selvästi erottuva kirkkaan valkoisen pohjansa vuoksi, ja nimensä mukaisesti se sisältääkin enemmän optisia kirkasteita (OBA) kuin muut vertailupaperit. Epson Archival Matte on samalla tavalla puhtaan valkoinen kuin Bright White, Epson on tosin ehkä vielä hiukan valkoisempi kuin Hahnemühlen Bright White. Mikäli haluaa vedoksiinsa kirkkaat valkoiset ja kovemman kontrastin, Bright White on varmasti hyvä valinta. Optiset kirkasteet vaikuttavat toki printtien säilyvyyteen - mikäli on tarkoitus tehdä isältä pojalle -tyyppisiä printtejä tämä on otettava huomioon. Kirkasteet siis kellastuvat ajan myötä, mutta yksi ihmisikä ei taida riittää tämän asian käytännön testaamiseen. Kuten aina, internetin ihmeellisestä maailmasta löytyy kyllä tutkimustuloksia tästäkin aiheesta.

Photo Rag Ultra Smooth 305gsm sisältää sekin tuotekortin mukaan suunnilleen saman verran kirkasteita kuin Bright White, mutta se on silti huomattavasti lämminsävyisempi paperi. Nimensä mukaisesti paperin pinta on sileämpi kuin muissa Photo Rag -papereissa, siinä ei ole tekstuuria käytännössä lainkaan.

Photo Rag 308gsm itseasiasiassa sisältää sekin optisia kirkasteita, tuotetietojen mukaan "OBA content" on kuitenkin "very low". Paperin tekstuuri on samanlainen kuin Bright Whitessakin, hillitty mutta silti selvästi havaittavissa toisin kuin Ultra Smoothissa. Kuvittelin tämän paperin olevan lähimpänä Cansonin vertailupaperia (Rag Photographique 310gsm) mutta kyllä Hahnemühle on huomattavasti kirkkaamman valkoinen paperi.


Bamboo 290gsm ei sitten sisällä kirkasteita ollenkaan ja se onkin selvästi lämminsävyisempi kuin muut vertailun paperit. Tämä ei ole huono asia, itse ainakin tykkään nimenomaan mustavalkoisissa tulosteissa lämminsävyisemmästä pohjasta. Kannattaa huomioida että samalla tulosteen kontrasti laskee verrattuna kirkkaamman valkoisiin papereihin. Se, kumpi on parempi, on sitten vain ja ainoastaan mielipidekysymys, mutta minä ainakin itse tykkäsin nimenomaan tästä lämminsävyisestä bambupaperista kaikkein eniten. Värikuvien tulostamiseen se ei pohjasävynsä vuoksi ehkä ole paras vaihtoehto mutta mustavalkoisille se toimii hienosti.

Vanha suosikkini Canson Infinity Rag Photographique 310gsm piti pintansa hyvin tässä seurassa. Se ei sisällä optisia kirkasteita ja olikin lämminsävyisin lukuunottamatta Hahnemühlen Bamboo -paperia. Cansonin pinta on sileämpi kuin tavallisissa Photo Rageissa, ollen lähempänä Ultra Smoothia tekstuuriltaan.

Eroja on myös eri valmistajien paperiprofiileissa, tämä testikuva tulostui lämpöisempänä Cansonin profiililla kuin Hahnemühlen. Epsonin omat ajurit taas tekivät selvästi kylmemmän version muutenkin kliinisen valkoiselle paperille. Eli papereita vertaillessa pitää huomioida koko ketjun vaikutus printteri, musteet ja profiilit mukaanluettuna.

Loppujen lopuksi luulen jatkavani Cansonin Rag Photographiquen käyttöä "parempien" printtien materiaalina mutta varsinkin jos kuva kaipaa hiukan tekstuuria paperilta en epäröisi hetkeäkään Hahnemühlen Bamboon käyttöönottoa. Saatanpa jopa laittaa tilaukseen paketillisen.

Mitä jos sittenkin JPEG?

Kaikki itseään kunnioittavat tai mistään mitään tietävät kuvaavat tietenkin kaikki kuvansa raakaformaatissa eli RAWina, eikös niin? Aiheesta on kirjoitettu paljon, paitsi Internetissä niin myös paperilla ja tämä tuntuu olevan yleisesti hyväksytty totuus. Jpegiä kuvaavat vain laiskat asioista mitään tietämättömät maallikot.

Joitakin vuosia sitten asia oli varmasti juuri näin, mutta maailma muuttuu. RAWien kanssa puljatessa kuvaajalla on enemmän hommia tiedossa ennen kuin kuva on julkaistavissa vaikkapa nettiin tai kavereille. Lisäksi raakakuvat vievät tietenkin enemmän tilaa muistikorteilla ja kovalevyillä - tämä vika on kyllä pienenemään päin kun tallennustilan hinta putoaa koko ajan. Joissain kameroissa pienempien tietomäärien siirtely tarkoittaa myös nopeampaa sarjakuvaamista ja kyllähän raakakuvien lataaminen ja käsittely vaatii tietokoneeltakin enemmän puhtia kuin jiipekkien pyörittely.

Tärkein juttu on kyllä mielestäni se, että viime vuosina kamerainsinöörit ovat käyttäneet tuhottoman paljon kahvia ja vaivaa kameroiden jpeg-muunnosten parantamiseen ja usein huomaan tekeväni käsin raakakuville ihan samoja temppuja joita kamera osaisi tehdä minulle automaattisesti. Kohinanpoistoa, terävöittämistä, varjojen avaamista, sävysäätöjä. Työnkulku nopeutuu kun kaikki onkin tehty valmiiksi!

Olympus OM-D:n jpegiin lisäsin vain sävytyksen
Panasonic/Leica 45mm macro

Kaiken edellä mainitun lisäksi jpeg on jo niin laajalle levinnyt standardi että ohjelmia joilla jpeggejä voi katsella löytyy varmasti tulevaisuudessakin eri käyttöjärjestelmille. Saako valmistajan X kameran Y raakakuvia avattua kymmenen vuoden päästä? Jos saa, niin todennäköisesti käytettävissä on silloin parempi prosessointi jolloin RAWista saa ehkä irti enemmän. Mutta esimerkiksi viime aikojen kirjoittelun perusteella en lähtisi veikkaamaan Fujin raakaformaattien tuen puolesta kovinkaan pitkälle..?

Ei se nyt ihan noin yksinkertaista ole

Raakakuvien puolustamiseksi on toki sanottava että esimerkiksi valkotasapainon kanssa pitää olla tarkempana jpegiä kuvatessa, raakakuvia voi rauhassa ampua auto-wb:llä ja korjailla valkotasapainot kohdalleen sitten kotona. Ja kyllähän raakakuvista saa irti enemmän sävyjä mielensä mukaan, jpeg tarjoaa vähemmän työstämisen varaa.

Jpeg onkin ikäänkuin lähempänä diafilmille kuvaamista jossa kaikki pitää saada kohdalleen jo kuvatessa eikä virhemarginaalia mm. ylivalottamisen suhteen juurikaan ole. Valkotasapaino pitää asettaa/mitata kohdalleen jo kuvatessa. Negatiivifilmillä sitten on enemmän varaa korjailla asioita vielä jälkikäteen vedostettaessa.

Poro pihalla, Kilpisjärvi 2012
Kesälomalla näppäilin Sony a57:lla ja kittizoomilla jpegiä koska
minulla ei ollut vielä tukea raakaformaatille.

Kokeillaan

Itse olen ajatellut että vuonna 2013 yritän tosissani hyödyntää kameroiden jpeg-ominaisuuksia ja koitan löytää omaa silmääni miellyttävät valmiit säädöt kuviini. Kun tämän matopurkin aukaisee niin huomaa kuinka paljon siinä kamerassa niitä säätöjä ja mahdollisuuksia onkaan.

Mutta jpegiä kuvaamalla kuvia voisi jakaa vaikka suoraan kamerasta/muistikortilta toisillekin ilman raakakuvien käsittelysoftaa. Haaveena olisi varsinkin löytää sellaiset mustavalkokuvan asetukset joilla homman saisi suunnilleen kohdalleen jo kamerassa - se vähentäisi jälkikäsittelyn määrää ja vaivaa huomattavasti. Jos kamerassa olisi valmiina ikään kuin kaksi "filmiä" niin se riittäisi minulle. Toinen saisi olla sellaista viisikymppistä Velviaa ja toinen jotain sävykästä mustavalkoista. Vai pitäisikö sittenkin pitää vyö ja henkselit ja kuvata RAW+JPG -moodissa?

Sähköinen etsinkin jeesaa jpeg-kuvaajaa kun valitun "filmin" ominaisuudet näkee suoraan kuvatessa toisin kuin optisen etsimen kanssa.

Mutta, kumpaa sinä mieluummin teet, otat kuvia vai jälkikäsittelet niitä?

Päivän kuva - Sony A57 ja ISO 6400

Mihin sitä salamavaloa enää tarvitaan?
Sony A57, 50mm, f2, ISO 6400

Mitä ihmeellistä tässä kuvassa nyt sitten on? No, ihmettelinpähän vain itsekseni kuinka hyviä nämä nykykamerat oikein ovat. Ylläoleva on nimittäin kuvattu varsin heikossa sisävalossa, siis ihan normaalissa kotivalaistuksessa. Kuva on Sony A57:n tekemä jpeg, ISO 6400 (!) ja Sony 50/1.4 himmennettynä aukolle f2. Ja siinä se. Taustalla olleen valkoisen seinän säädin jälkikäsittelyssä likaisen harmaasta valkoisemmaksi. Tällä(kin) kameralla voi ihan hyvin kuvata mustia koiria hiilikellarissa käsivaralta!

Tiesitkö muuten, että Sony A57:llakin saa mustavalkokuviin värisuotimen? "Custom white balance" - menusta löytyy se optio jolla voi asettaa värivirheiden korjausta kuviin ja kuinka ollakaan se vaikuttaa myös kameralla otettujen mustavalkoisten jpegien sävyihin - kokeile ja hämmästy! Eiköhän tuo sama optio löydy monesta muustakin Sonyn kamerasta.

Minolta MD 200mm f4 ja Olympus OM-D

Minolta MD 200mm/f4 on ihan sopivan kokoinen OM-D:n nokalle

Saisiko m4/3-systeemille pitkää putkea halvalla esimerkiksi satunnaiseen lintukuvaamiseen? Kokeilin Minolta MD 200mm f4 -putkea Novoflexin sovitteella Olympuksen OM-D E-M5 rungossa nähdäkseni mihin tällaisella yhdistelmällä pystyy. Itse objektiivista maksoin vain pari kymppiä joten odotukset eivät olleet liian korkealla huolimatta objektiiviyksilön aivan iskemättömästä kunnosta. Kakkula lienee valmistettu joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa.

200-milliseksi lasi on todella pienikokoinen ja istuu mukavasti Olpparin kanssa yhteen. Putkessa on mukava sisäänrakennettu vastavalosuojakin joka liukuu eteen-taakse mukavasti. Kuten käsitarkenteisen aikakauden objektiivit yleensäkin, tämäkin tuntuu jämäkältä ja kiinteältä, ei heilu, natise eikä kolise. Aikanaan Minoltan laseja pidettiin erittäin hyvinä ja tekivätpä he yhteistyötä legendaarisen Leicankin kanssa.

Valovoima on melko vaatimaton f4 mutta on sekin aukon verran enemmän kuin tyypillisen kuluttajazoomin f5.6. Nelosen aukko tuo m4/3:lla jo melkoisesti syväterävyyttä kuvaan joten taustan suhteen täytyy olla tarkkana.

Tarkentaminen

Käsin tarkentamisen tuntuma objektiivissa on hyvä ja Olpparin suurennustoiminto auttaa tarkkuuden suhteen. Liikkuvien kohteiden kanssa tällä yhdistelmällä ollaan kyllä helisemässä. Harjoittelulla tuntuma tosin varmasti paranee. Jälleen kerran toivoisi sitä focus peaking -toimintoa Olppariin mutta huhuiltua firmispäivitystä ei ole vieläkään kuulunut. Olen jo aikaisemminkin kirjoitellut manuaalilaseista OM-D:n kanssa: OM-D ja wanhat objektiivit.

Olpparin hyvä 5-akselinen kuvanvakaaja jeesaa pitkällä putkella käsivaralta kuvaamista hienosti, mutta suurennustoiminnon käytössä etsinkuva tuppaa heilumaan sen verran pahasti että parhaimmillaan tämä yhdistelmä olisi varmasti jalustan (tai ainakin yksijalan) päällä. Pitääpä kokeilla.

Testailin yhdistelmää kuvaamalla pikkulintuja hetken aikaa kotipihalla harmaan talvipäivän heikossa valossa. Tarkentaminen oli haastavaa, linnut kun eivät pysyneet pitkään aloillaan ja lisäksi kuvat tuntuivat alivalottuvan Olpparin automatiikalla hieman, valotuksen kompensaatio sitten auttoi tässä pulmassa. Alla yksi onnistuneempi ruutu harjoituksesta.

Punatulkku harmaana talvipäivänä
Olympus OM-D E-M5, Minolta MD 200mm, f4, ISO 1600

Mutinaa

Valitettavasti tälläkin vanhalla objektiivilla esiintyy täydellä aukolla varsin huomattavasti väriaberraatiota, joka korostuu alla- ja ylläolevan kaltaisissa kuvissa joissa risuja ja oksia on tarkennustason etu- ja takapuolella vaaleaa taivasta vasten. Vanhojen kakkuloiden pinnoitteet ja linssit eivät ole ihan nykypäivän tasolla näiden virheiden korjaamisessa. Erityisesti tarkennustason takana monissa kuvissa näkyi ihan kamalan vihreitä oksankiekuroita. Ahkerampi jaksaa näitä sitten ehkä korjailla kuvakäsittelyohjelmassa ja laiskempi muuntaa kuvan mustavalkoiseksi jolloin vääristymät haittaavat ehkä vähemmän.

Pihapuun purppuraisia ja vihreitä oksia, on siinä jotain tipujakin
Olympus OM-D E-M5, Minolta MD 200mm, f4, ISO 1600

Loppujen lopuksi

Eipä tästä luontokuvaajan ainoaksi pitkäksi putkeksi taida olla. Vertailussa esimerkiksi Panasonicin 45-200mm eläintarhazoomi (ensihuomioitani 45-200-millisestä täällä) pesee tämän kyllä suurinpiirtein kaikessa ja siinä on vieläpä vakaaja ja automaattitarkennus eikä se ole paljonkaan isompi! Hyvältä tämä Minolta kuitenkin näyttää Olpparin nokalla, ei varmasti ole moksiskaan pienestä kosteudesta eikä maksa paljon mitään. Näin ollen tätä voisi ajatella ehkä huonoihin olosuhteisiin rauhallisempia kohteita kuvatessa jos ei uskalla sitä kallista ja valovoimaista lasia ottaa laukusta esille. Toki jos tietää tarvitsevansa 400mm-e kuvakulmaa esimerkiksi kerran vuodessa niin kyllä tällä putkella sen tarpeen saa edullisesti täytettyä.

Lisäys 29.1.2013: http://www.jariharjula.com/2013/01/om-d-e-m5-vanhat-objektiivit-ja.html


Plussat:

• Mukavan pieni 400mm-e kuvakulmaan nähden
• Mekaaninen ja tukeva rakenne
• Hyvä tarkennustuntuma
• Skarppi lasi kohdalleen tarkennettuna ja tuettuna
• Näitä löytää edullisesti käytettyjen markkinoilta

Miinukset:

• Väriaberraatiot varsin voimakkaita
• 400 mm-e alkaa olla aika pitkä putki käsivaralta kuvaamiseen ja tarkentamiseen

Pitkiä putkia?

Mutta missä viipyvät nopeat ja pitkät putket m4/3-systeemiin? Luulisi että mm. juuri luonnossa liikkujat arvostaisivat kevyttä systeemiä, mutta toistaiseksi tarjolla on hitaita zoomeja ja Panasonicin "melkein pitkä" 35-100mm f2.8 zoomi jonka hintalappu onkin sitten tuhannen euron paikkeilla. Esimerkiksi tällainen kompakti 200-millinen f4 automaattitarkenteisena sopisi varmasti monelle lintubongarille reppuun sääsuojatun pikkurungon kanssa.

HLD-6 Lisäkahva Olympus OM-D:ssä

HLD-6 lisäkahvan molemmat osat kiinni Olympus OM-D E-M5:ssä.
Kamera näyttää aina kuvissa isommalta kuin se onkaan.

Olympus OM-D E-M5:n kanssa esiteltiin myös kameraan sopiva kaksiosainen lisä-/pystykuvauskahva. E-M5 on oikeastaan todella pienikokoinen kamera vaikka se muotoilunsa vuoksi näyttääkin kuvissa aina vähän isommalta - sitä kun aina mielessään vertaa menneiden vuosien filmijärkkäreihin jotka olivat saman näköisiä. Pieni kamera on monessa tilanteessa kiva, mutta varsinkin painavampien linssien kanssa kamera kaipaa ehkä vähän enemmän tarttumapintaa. Lisäkahvan vaakasuuntainen osa tuo juuri sopivasti lisää oikealle kädelle jotta kamerasta kiinni pitäminen tuntuu jämäkältä. Vaakaosassa on oma laukaisinnappinsa ja kierrettävä säätökiekko jonka toiminto on jälleen kerran konfiguroitavissa kamerasta käsin - hienoa. Kuvausote on mukava ja ainakaan omasta kamerastani en tule tätä kahvaa irroittamaan muulloin kun akun poistamisen yhteydessä. Juu, kahva pitää irrottaa jotta akkuluukun saa avattua.

Pelkkä vaakasuuntainen kahva riittää parantamaan kameran kuvausotetta huomattavasti.

Kun ruuvaa kiinni sitten sen toisenkin puolikkaan HLD-6:sta niin E-M5 muuttuu varsin ergonomiseksi kameraksi myös pystykuvien kuvaamiseen. Pystykahvassa on niinikään oma laukaisinnappinsa ja sen alla etusormelle säätökiekko. Samoin pystyotteen peukalolle on oma säätökiekkonsa. Näiden funktiot ovat jälleen kerran konfiguroitavissa kamerasta käsin. Lisäksi pystykahvassa on kaksi konffattavaa peukalonappia, fn1 ja fn2, lukituskytkin jolla pystysäätimet saa kytkettyä pois käytöstä, luukku sille toiselle akulle ja virtaliitin. Molemmissa kahvan osissa on normaali jalustakierre pohjassa.  Kuten runkokin, kahva on myös pöly- ja roisketiivis. Erityisesti pitemmillä objektiiveilla kuvaamiseen kahvaosat tuovat runkoon lisää kaivattua massaa ja käsivaralta kuvaaminen helpottuu mukavasti. Varsinkin yhteistyössä OM-D:n erinomaisen kuvanvakaajan kanssa.

Lisäkahvaan saa halutessaan kiinnitettyä vielä erikseen myytävän GS-4  -kämmenhihnan jolloin kamera istuu käteen kuin hansikas. Kämmenhihna maksaa vielä viitisen kymppiä lisää, olisihan sen voinut paketoida kahvan kanssa samaankin pakettiin...

HLD-6 ei ole ihan ilmainen noin kahden ja puolen sadan euron hintaisena mutta ehdottomasti hintansa arvoinen kapistus joka nostaa OM-D:n ergonomian vielä entistäkin paremmaksi. Suosittelen lämpimästi kaikille joilla tämä Olpparin huipputason mikrojärkkäri on usein ja monessa mukana!

Plussat:

• Erinomainen kuvausote, huomattava parannus pelkkään runkoon verrattuna
• Pelkkä vaakaosa ei kasvata kameran kokoa juuri ollenkaan
• Säätimien määrä ja konfiguroitavuus joka on muutenkin OM-D E-M5:n etu
• Kahdella akulla kuvausaika pitenee mukavasti
• Kaksiosainen rakenne mahdollistaa monta erilaista kuvausotetta tarpeen mukaan

Miinukset:

• Lisäkahvan osat on irroitettava jotta kamerassa olevan akun saa poistettua
• Hintava

Olympus FL-300R pikkusalama testissä

Olympus FL-300R

Kokeilin Olympuksen uutta pikkusalamaa OM-D:n kanssa. Olympuksen rungoillahan voi ohjata langattomasti kaikkia R-merkinnällä varustettuja Olympuksen salamavaloja. Tehojen ym. säätö tapahtuu mukavasti kameran takanäytöltä käsin, eli kuvaajan ei tavitse kiivetä tuikun luokse tekemään säätöjä jos kuvaustilanne vaatii muutoksia. Pikkusalamasta valitaan vain liukukytkimellä "RC"-kanavaksi joko A tai B ja kamerarungossa sitten kyseiselle kanavalle voidaan säätää TTL tai manuallitila ja haluttu välähdysteho. OM-D:n salamakenkään kiinnitetään kameran mukana tullut minisalama joka toimii ohjaimena muille tuikuille.

Tämä FL-300R on erittäin pienikokoinen josta tietenkin aiheutuu muutamia hankaluuksia. Salama käyttää AAA-kokoisia pattereita toisin kuin kaikki muut salamat, joissa on melkein aina käytössä AA-koko. No, tällä on salamasta saatu pienempi niin menköön. Mutta kameralaukkuun pitää sitten mahdollisesti varata kahden eri koon pattereita jos aikoo käyttää muunkinlaisia salamavaloja yhdessä tämän kanssa.

Pikkusalaman mukana tulee kuvassakin näkyvä irroitettava jalusta jonka pohjassa on normaali jalustakierre. Itse salamassa on nivel, jolla sitä voi kääntää ylös-alas -suunnassa esimerkiksi heijastamista varten. Sivusuunnassa salamaa ei voi kiertää. Taaksepäin kallistettuna ja salamakenkään kiinnitettynä tuikku kylläkin osuu kuvaajan otsaan.

Lisäksi FL-300R:ssä on vielä sisäänrakennettu laajishajotin jonka saa liu'utettua välähdyspään eteen salaman sivulla olevasta napista.Kovin tehokashan tämä tuikku ei ole joten minkään isojen tilojen valaisuun sitä ei kannata ainakaan yksinään harkita, mutta kun nykykameroiden korkeatkin ISO-herkkyydet ovat erittäin hyviä (juu, kaikkien kameroiden) niin eipä sitä valoa yleensä niin kauhean paljon tarvitsekaan lisätä.

Jos haluaa hyödyntää m4/3-järjestelmän pientä kokoa maksimaalisesti esimerkiksi reissun päällä ja kuitenkin valaista kuvansa irrallisilla salamavaloilla niin pari tällaista lamppua mahtuu varsin mukavasti mihin tahansa kameralaukkuun. Salama on niin kevytkin että sen voi vaikka teipata seinään niin ei tarvitse kantaa mitään valojalustojakaan mukanaan!

Tämän nopean omakuvan valaisin kahdella Olympuksen salamalla.
FL-300R elävöittää taustan valkoista seinää pahvista taivutellun snootin läpi.
Päävalona on FL-36R heijastettuna sateenvarjosta.

Plussat:

• Erittäin kompakti, mahtuu vaikka paidan taskuun
• Täysi tuki Olympuksen langattomalle salamaohjaukselle, valittavissa kaksi eri ryhmää
• Edullinen

Miinukset:

• Rajalliset säätömahdollisuudet
• AAA-pattereiden sijaan olisin halunnut AA-kokoiset
• Erikoisen muodon vuoksi tähän on hankala kiinnittää mitään tavallisia valonmuokkaimia

Ensimmäinen rulla skannattu: Minolta X-9 ja Ilford XP2 Super

Siperia opettaa
Minolta X-9, Minolta 50mm/1.7, f2.8, Ilford XP2 Super

Tämän jutun kuva on ensimmäiseltä rullalta jonka kuvasin manuaali-Minoltalla josta kirjoittelin  edellisessä jutussani. Kuvassa näkyy myös syy siihen miksi kamerahommat ovat jääneet välillä taka-alalle. Toisaalta kuvassa näkyy myös se, että nykyään on lähdettävä ulos kelissä kuin kelissä, joka saattaa olla kuvaamisharrastuksen kannalta hyväkin asia nettifoorumeiden selailun sijaan?

No, asiaan. Valotin ensimmäisen rullan EI 200 mukaan kuten nettiviisaus kertoi ja olen ihan tyytyväinen tuloksiin. Ilford XP2 Super ei todellakaan ole rakeista huippuvaloissa ja vaaleassa päässä muutenkaan, joten se sopii hienosti esimerkiksi uuden puhtaan lumihangen tapaisiin kohteisiin. Ja koska kyseessä on kromogeeninen filmi, sen skannaaminen on varsin iisiä - ihan perussäädöillä ja kuluttajatason tasoskannerilla (Epson V500) saa kelvollista tavaraa. En edes käyttänyt mitään multi-pass tai pölynpoistotoimintoja tällä kertaa. Lisäksi sain Tunnin kuvasta pyydettyä negat nyt kuuden kuvan pätkinä joka nopeutti skannaamista entisestään (pro tip).

Printtailin rullalta pari kuvaa A4-paperille ja ne näyttivät ihan hyvältä. Skannauksen jälkeen säädin vähän kontrastia, turautin kunnolla terävöitystä ja kloonailin pois pölyjä - helppoa verrattuna aikaisempiin yrityksiini saada itsekehitetystä Tri-X:stä jotain tulostuskelpoista aikaiseksi samalla skannerilla.

Koska negatiiveista tuli kuitenkin aika tummia, ajattelin valottaa seuraavan rullan EI 250 mukaan ja katsoa miltä se sitten näyttää. Valoa on nyt vaan sen verran vähän täällä Suomenniemellä tähän aikaan vuodesta että saa nähdä koska ehdin rullallisen kuvaamaan. Onneksi satoi tuo luonnollinen heijastin maahan näinkin aikaisin niin ei tarvitse ihan säkkipimeässä tarpoa.

Ei muuta kuin häntä heiluen ulos ja kuvaamaan!

Minolta X-9 / X-300s

Minolta X-9, MD 50mm/f1.7, MD 200mm/f4 ja limppu Ilford XP2 Superia

Viimeksi arvelin että päivien pimetessä saattaa taas filmikärpänen päästä puraisemaan kun pitkinä iltoina on aikaa räpeltää skannerinkin kanssa. Noh, ylläolevassa kuvassa näkyy sitten seuraavan filmihölmöilyn kalustovalinta. Sain puoli-ilmaiseksi aivan iskemättömässä kunnossa olevan Minolta X-9 -rungon ja yhtä hyväkuntoisen Minolta MD 200mm f4 -objektiivin. Entuudestaanhan laatikosta löytyy Minoltan MD 50mm f1.7 -normaalilasi. Käsitarkenteiset Minoltat ovat kyllä ehkäpä hinta-laatusuhteeltaan paras filmijärjestelmä nykyään - lasit ovat huippukamaa ja hinnat pohjamudissa. Adapterilla nämäkin kakkulat saa toki kiinni peilittömiin mutta peilijärjestelmiin näitä sovitettaessa tarvitaan adapteri jossa on lasia joka on aina kompromissi kuvanlaadun suhteen.

Objektiivien tarkennustuntuma on mahtava, tarkennusrenkaat kääntyvät sulavasti. Vaikka MD oli Minoltan objektiivisarjoista se myöhempi jossa kaikki osat eivät olekaan metallia, on näissä silti ihan erilainen fiilis kuin nykyisissä muovikomposiitti-ihmeissä. Silti objektiivit ovat varsin kohtuullisen kokoisia ja painoisia. Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla tuota 200-millistä adapterilla Olympus OM-D:ssä: 400-millisen kuvakulma ja f4 valovoima muutamalla kympillä!

Minolta X-9

X-9 on Minoltan käsitarkenteisista rungoista viimeisenä markkinoille tuotu, vaikka X-700:sta valmistettiinkin pidempään. X-9 oli mallimerkintä Amerikan markkinoilla ja sama kamera tunnettiin Euroopassa mallimerkinnällä X-300s (tosin jossain lähteissä sanotaan että 300s:ssä ei ollut syväterävyyden esikatselunappia). Runko tuli myyntiin niinkin myöhään kuin vuonna 1990 ja se näkyy jo muotokielessä ja muovisissa osissa verrattuna vanhempiin kameroihin joissa käytännössä kaikki on metallia. Jos tästä järjestelmästä etsii itselleen elinikäistä kumppania saattaa tuo mainittu X-700 esimerkiksi olla parempi vaihtoehto, mutta itse haksahdin tähän harrastajatason runkoon "kun halvalla sain". Kuka muistaa Sulo Vilenin? Ja kamera on tosiaan melko varmasti käyttämätön, en löytänyt mistään merkkiäkään käytön jäljistä, en edes paristokotelon kannesta johon aina jää jotain ruuvausjälkiä kun koskaan ei ole sopivaa kolikkoa käsillä.

Hyvä paikka aloittaa Minoltan käsitarkenteiseen järjestelmään tutustuminen on esimerkiksi rokkorfiles.com.

X-9 / X-300s pähkinänkuoressa:

• Käsitarkenteinen, 95% etsinkuva, jossa tarkennuksen avuksi mattalasi, mikroprisma ja diagonaalinen leikkokuva, 0.84X suurennos
• Minolta SR -bajonetti (yhteensopiva MC- ja MD -objektiivien kanssa)
• Sähköinen suljin, 1sek. - 1/1000sek. 
• Aukon esivalinta-automatiikka ja käsisäätö
• Valotuksen lukitus
• Keskustapainotteinen TTL-valonmittaus
• ISO 12 - 3200, käsivalinta
• Etsimessä näkyy sekä valittu aika että suljinaika, kameran ehdottama suljinaika (manuaalilla kuvatessa)
• Syväterävyyden tarkastusnappula
• Itselaukaisin 10sek.
• Virtalähteenä kaksi tavallista 1.5 voltin patteria, ei toimi ilman pattereita
• Paino 490 grammaa valmistajan mukaan ilman pattereita
• 140 x 90 x 51.5 mm
• Järjestelmän yhteensopivat "Auto" salamat sekä "Motor Drive 1 / Auto winder G" -virittimet

 [lähteenä mukana tullut alkuperäinen ohjevihkonen]

Tärkeimmät kriteerit jotka X-9 halvimmalla täytti olivat Rollikan ja Tripin jälkeen seuraavat: Hyvä etsin, mahdollisuus tarkentaa tarkasti, valonmittaus, 35mm filmikoko, laadukkaita laseja ja runko saatavilla pikkurahalla. On se vaan hassua kuinka hyvän etsinkuvan parilla kympillä saa verrattuna nykypäivän APS-kokoisiin digijärkkäreiden "tunneleihin"!

Mikään puristin valinta tämä ei ole, kamera esimerkiksi vaatii virtaa toimiakseen. Eli mistään umpimekaanisesta ihmeestä ei ole kyse. Toisaalta patterit kestävät ikuisuuden ja varapatterit mahtuvat vaikka lompakkoon. Filmi loppuu kuitenkin ennemmin kuin virta. Puritaaneille ja patteriallergikoille valinnaksi sopinevat paremmin aikaisemmat Minoltan mekaaniset rungot kuten SR-T samalla objektiivikiinnityksellä.

Ilford XP2 Super

Ylläolevasta kuvasta jäi vielä esittelemättä ne valkoiset laatikot. Tällä kertaa valitsin filmikseni Ilford XP2 Superin, joka on mustavalkofilmi mutta kehitetään tavallisessa C-41 -prosessissa - eli siis esimerkiksi missä tahansa "tunnin kuvassa". Filmi on helpompaa skannattavaa kuin perinteiset mustavalkoemulsiot joissa hopeakiteet blokkaavat tehokkaasti mm. ICE-pölynpoiston käyttömahdollisuuden. Lisäksi XP2:lla on varsin laaja valotusvara, nimellinen herkkyys ISO 400 ja hienokokoinen rae - katsotaan sitten miltä kuvat näyttävät Epsonin V500:lla skannattuna...

Hyvä perusohje XP kakkosen käyttöön löytyy vaikkapa täältä: How to shoot Ilford XP2 Super

Olympus OM-D E-M5 ja wanhat objektiivit

Tänään testailin miten uusi Olympus OM-D E-M5 toimii yhdessä vanhojen käsitarkenteisten objektiivien kanssa. Jostain syystä näiden wanhojen linssien kanssa on hauska leikkiä. Tämä juttu on tavallaan jatkoa OM-D E-M5 huomioilleni, joiden ensimmäinen osa löytyy täältä.
Kuten jotkut lukijat saattavat muistaa, kirjoittelin aikoinaan samasta aiheesta GF1:n kanssa, ja ne jutut löytyvät allaolevista linkeistä:
Wanhaa lasia GF1:een osa 1
Wanhaa lasia GF1:een osa 2
Noista ajoista moni asia on ehtinyt muuttumaan, minulla on nyt mm. tuo PanaLeican 45mm macro joten pikkutelen puutteen takia ei näitä manuaalilaseja tarvita. Mutta sitten itse asiaan:

Olympus OM-D E-M5 ja manuaalilasit sovitteella

Verrattuna GF1:een Olympuksella on etuna rungossa oleva kuvanvakaaja, jolloin kaikista näistä sovittimella käytetyistä objektiiveistakin tulee vakaajallisia. Ja kun tuo Olympuksen vakaaja toimii vieläpä erittäin tehokkaasti niin homma pelittää hienosti.

Käsin tarkentamisen avuksi OM-D:ssä on "magnify" eli suurennustoiminto, jonka voi konfiguroida esimerkiksi fn1- tai fn2-nappulalle. Itse tein MySet-säädön manuaalilaseilla kuvaamista varten, johon asetin sitten suurennustoiminnon mukavasti peukalolle osuvalle fn1-napille. Nappia painamalla näkee siis suurennoksen kuva-alalta (paikka säädettävissä) jonka avulla käsin tarkentamisen saa kohdalleen. Mutta sitten pikku huomio joka ainakin onnistui hämäämään minua ensialkuun pahemman kerran: magnify-toiminnon käynnistämiseksi fn1-nappia pitää painaa hyvin nopeasti, jos nappi on pohjassa pitempään niin suurennos ei mene päälle. Tästä jää ensin se fiilis että kamerassa tai suurennustoiminnossa olisi jotain vikaa! Asia piti oikein tarkistaa Internetin kaikkitietäviltä keskustelupalstoilta ennenkuin uskoin että kyseessä on kameran "ominaisuus". Muut toiminnot samassa napissa toimivat ihan normaalisti - tässä voisi olla jotain firmiksellä korjattavissa olevaa... Oikeasti Sonyistä löytyvä "focus peaking" -toiminto on kyllä mielestäni käsin tarkentamiseen parempi kuin suurennus (sen kun saisi firmispäivityksenä vielä) mutta kyllä tälläkin tulee ihan hyvin toimeen.

Sähköinen etsin on hyvä näiden manuaalilasien kanssa myös siksi että etsinkuva ei hämärry vaikka objektiivi olisikin koko ajan himmennettynä pienemmälle aukolle. Itseasiassa syväterävyyden esikatselu on ikäänkuin käytössä koko ajan! Optisissa etsimissä valoa tulee pienemmällä aukolla vain yksinkertaisesti vähemmän etsimeen ja kuvaaminen on hankalampaa. Yleensä niiden kanssa joutuukin toimimaan siten että tarkentaa (ja jopa sommittelee) kuvan täydellä aukolla ja sitten vasta himmentää ennen laukaisua - näinhän automaattisetkin peilikamerat toimivat. Siinä ei tahdo sormet enää riittää nopeissa tilanteissa!

A-automatiikalla Olympus osaa valottaa kuvat automaattisesti vaikkei kamera valitusta aukosta mitään tiedäkään.

Testikuvia

Alla sitten testikuvasarja Minolta MD 50mm f1.7 -objektiivilla. Kaikissa kuvissa suljinaika on ollut 1/160 ja ISO 200. Aukkoa on himmennetty täydeltä 1.7 aukolta aina aukolle 16 asti ja FL-36R salaman tehoa on säädetty joka kuvaan siten että valotus nallen valaistulla puolella on (pitäisi olla) sama. Kuvasin jpg-kuvia kameran monotone-asetuksella ilman mitään erikoisempia säätöjä.

Kuvat ovat screenshotteja Bibble-ohjelmasta ja niissä näkyy Bibblen suurennuslasi. Tarkennus on noihin nallen silmän edessä oleviin karvoihin. Kuvia klikkaamalla ne aukeavat hiukan suuremmiksi vertailua varten. Terävimmillään tämä yhdistelmä näyttäisi olevan tuossa f8 paikkeilla jonka jälkeen diffraktio alkaa syömään terävyyttä.

Lisäys 29.1.2013: http://www.jariharjula.com/2013/01/om-d-e-m5-vanhat-objektiivit-ja.html 

f1.7

f2.8

f4

f5.6

f8

f11

f16