Minolta MD 200mm f4 ja Olympus OM-D

Minolta MD 200mm/f4 on ihan sopivan kokoinen OM-D:n nokalle

Saisiko m4/3-systeemille pitkää putkea halvalla esimerkiksi satunnaiseen lintukuvaamiseen? Kokeilin Minolta MD 200mm f4 -putkea Novoflexin sovitteella Olympuksen OM-D E-M5 rungossa nähdäkseni mihin tällaisella yhdistelmällä pystyy. Itse objektiivista maksoin vain pari kymppiä joten odotukset eivät olleet liian korkealla huolimatta objektiiviyksilön aivan iskemättömästä kunnosta. Kakkula lienee valmistettu joskus 80- ja 90-lukujen taitteessa.

200-milliseksi lasi on todella pienikokoinen ja istuu mukavasti Olpparin kanssa yhteen. Putkessa on mukava sisäänrakennettu vastavalosuojakin joka liukuu eteen-taakse mukavasti. Kuten käsitarkenteisen aikakauden objektiivit yleensäkin, tämäkin tuntuu jämäkältä ja kiinteältä, ei heilu, natise eikä kolise. Aikanaan Minoltan laseja pidettiin erittäin hyvinä ja tekivätpä he yhteistyötä legendaarisen Leicankin kanssa.

Valovoima on melko vaatimaton f4 mutta on sekin aukon verran enemmän kuin tyypillisen kuluttajazoomin f5.6. Nelosen aukko tuo m4/3:lla jo melkoisesti syväterävyyttä kuvaan joten taustan suhteen täytyy olla tarkkana.

Tarkentaminen

Käsin tarkentamisen tuntuma objektiivissa on hyvä ja Olpparin suurennustoiminto auttaa tarkkuuden suhteen. Liikkuvien kohteiden kanssa tällä yhdistelmällä ollaan kyllä helisemässä. Harjoittelulla tuntuma tosin varmasti paranee. Jälleen kerran toivoisi sitä focus peaking -toimintoa Olppariin mutta huhuiltua firmispäivitystä ei ole vieläkään kuulunut. Olen jo aikaisemminkin kirjoitellut manuaalilaseista OM-D:n kanssa: OM-D ja wanhat objektiivit.

Olpparin hyvä 5-akselinen kuvanvakaaja jeesaa pitkällä putkella käsivaralta kuvaamista hienosti, mutta suurennustoiminnon käytössä etsinkuva tuppaa heilumaan sen verran pahasti että parhaimmillaan tämä yhdistelmä olisi varmasti jalustan (tai ainakin yksijalan) päällä. Pitääpä kokeilla.

Testailin yhdistelmää kuvaamalla pikkulintuja hetken aikaa kotipihalla harmaan talvipäivän heikossa valossa. Tarkentaminen oli haastavaa, linnut kun eivät pysyneet pitkään aloillaan ja lisäksi kuvat tuntuivat alivalottuvan Olpparin automatiikalla hieman, valotuksen kompensaatio sitten auttoi tässä pulmassa. Alla yksi onnistuneempi ruutu harjoituksesta.

Punatulkku harmaana talvipäivänä
Olympus OM-D E-M5, Minolta MD 200mm, f4, ISO 1600

Mutinaa

Valitettavasti tälläkin vanhalla objektiivilla esiintyy täydellä aukolla varsin huomattavasti väriaberraatiota, joka korostuu alla- ja ylläolevan kaltaisissa kuvissa joissa risuja ja oksia on tarkennustason etu- ja takapuolella vaaleaa taivasta vasten. Vanhojen kakkuloiden pinnoitteet ja linssit eivät ole ihan nykypäivän tasolla näiden virheiden korjaamisessa. Erityisesti tarkennustason takana monissa kuvissa näkyi ihan kamalan vihreitä oksankiekuroita. Ahkerampi jaksaa näitä sitten ehkä korjailla kuvakäsittelyohjelmassa ja laiskempi muuntaa kuvan mustavalkoiseksi jolloin vääristymät haittaavat ehkä vähemmän.

Pihapuun purppuraisia ja vihreitä oksia, on siinä jotain tipujakin
Olympus OM-D E-M5, Minolta MD 200mm, f4, ISO 1600

Loppujen lopuksi

Eipä tästä luontokuvaajan ainoaksi pitkäksi putkeksi taida olla. Vertailussa esimerkiksi Panasonicin 45-200mm eläintarhazoomi (ensihuomioitani 45-200-millisestä täällä) pesee tämän kyllä suurinpiirtein kaikessa ja siinä on vieläpä vakaaja ja automaattitarkennus eikä se ole paljonkaan isompi! Hyvältä tämä Minolta kuitenkin näyttää Olpparin nokalla, ei varmasti ole moksiskaan pienestä kosteudesta eikä maksa paljon mitään. Näin ollen tätä voisi ajatella ehkä huonoihin olosuhteisiin rauhallisempia kohteita kuvatessa jos ei uskalla sitä kallista ja valovoimaista lasia ottaa laukusta esille. Toki jos tietää tarvitsevansa 400mm-e kuvakulmaa esimerkiksi kerran vuodessa niin kyllä tällä putkella sen tarpeen saa edullisesti täytettyä.

Lisäys 29.1.2013: http://www.jariharjula.com/2013/01/om-d-e-m5-vanhat-objektiivit-ja.html


Plussat:

• Mukavan pieni 400mm-e kuvakulmaan nähden
• Mekaaninen ja tukeva rakenne
• Hyvä tarkennustuntuma
• Skarppi lasi kohdalleen tarkennettuna ja tuettuna
• Näitä löytää edullisesti käytettyjen markkinoilta

Miinukset:

• Väriaberraatiot varsin voimakkaita
• 400 mm-e alkaa olla aika pitkä putki käsivaralta kuvaamiseen ja tarkentamiseen

Pitkiä putkia?

Mutta missä viipyvät nopeat ja pitkät putket m4/3-systeemiin? Luulisi että mm. juuri luonnossa liikkujat arvostaisivat kevyttä systeemiä, mutta toistaiseksi tarjolla on hitaita zoomeja ja Panasonicin "melkein pitkä" 35-100mm f2.8 zoomi jonka hintalappu onkin sitten tuhannen euron paikkeilla. Esimerkiksi tällainen kompakti 200-millinen f4 automaattitarkenteisena sopisi varmasti monelle lintubongarille reppuun sääsuojatun pikkurungon kanssa.

Minolta X-9 / X-300s

Minolta X-9, MD 50mm/f1.7, MD 200mm/f4 ja limppu Ilford XP2 Superia

Viimeksi arvelin että päivien pimetessä saattaa taas filmikärpänen päästä puraisemaan kun pitkinä iltoina on aikaa räpeltää skannerinkin kanssa. Noh, ylläolevassa kuvassa näkyy sitten seuraavan filmihölmöilyn kalustovalinta. Sain puoli-ilmaiseksi aivan iskemättömässä kunnossa olevan Minolta X-9 -rungon ja yhtä hyväkuntoisen Minolta MD 200mm f4 -objektiivin. Entuudestaanhan laatikosta löytyy Minoltan MD 50mm f1.7 -normaalilasi. Käsitarkenteiset Minoltat ovat kyllä ehkäpä hinta-laatusuhteeltaan paras filmijärjestelmä nykyään - lasit ovat huippukamaa ja hinnat pohjamudissa. Adapterilla nämäkin kakkulat saa toki kiinni peilittömiin mutta peilijärjestelmiin näitä sovitettaessa tarvitaan adapteri jossa on lasia joka on aina kompromissi kuvanlaadun suhteen.

Objektiivien tarkennustuntuma on mahtava, tarkennusrenkaat kääntyvät sulavasti. Vaikka MD oli Minoltan objektiivisarjoista se myöhempi jossa kaikki osat eivät olekaan metallia, on näissä silti ihan erilainen fiilis kuin nykyisissä muovikomposiitti-ihmeissä. Silti objektiivit ovat varsin kohtuullisen kokoisia ja painoisia. Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla tuota 200-millistä adapterilla Olympus OM-D:ssä: 400-millisen kuvakulma ja f4 valovoima muutamalla kympillä!

Minolta X-9

X-9 on Minoltan käsitarkenteisista rungoista viimeisenä markkinoille tuotu, vaikka X-700:sta valmistettiinkin pidempään. X-9 oli mallimerkintä Amerikan markkinoilla ja sama kamera tunnettiin Euroopassa mallimerkinnällä X-300s (tosin jossain lähteissä sanotaan että 300s:ssä ei ollut syväterävyyden esikatselunappia). Runko tuli myyntiin niinkin myöhään kuin vuonna 1990 ja se näkyy jo muotokielessä ja muovisissa osissa verrattuna vanhempiin kameroihin joissa käytännössä kaikki on metallia. Jos tästä järjestelmästä etsii itselleen elinikäistä kumppania saattaa tuo mainittu X-700 esimerkiksi olla parempi vaihtoehto, mutta itse haksahdin tähän harrastajatason runkoon "kun halvalla sain". Kuka muistaa Sulo Vilenin? Ja kamera on tosiaan melko varmasti käyttämätön, en löytänyt mistään merkkiäkään käytön jäljistä, en edes paristokotelon kannesta johon aina jää jotain ruuvausjälkiä kun koskaan ei ole sopivaa kolikkoa käsillä.

Hyvä paikka aloittaa Minoltan käsitarkenteiseen järjestelmään tutustuminen on esimerkiksi rokkorfiles.com.

X-9 / X-300s pähkinänkuoressa:

• Käsitarkenteinen, 95% etsinkuva, jossa tarkennuksen avuksi mattalasi, mikroprisma ja diagonaalinen leikkokuva, 0.84X suurennos
• Minolta SR -bajonetti (yhteensopiva MC- ja MD -objektiivien kanssa)
• Sähköinen suljin, 1sek. - 1/1000sek. 
• Aukon esivalinta-automatiikka ja käsisäätö
• Valotuksen lukitus
• Keskustapainotteinen TTL-valonmittaus
• ISO 12 - 3200, käsivalinta
• Etsimessä näkyy sekä valittu aika että suljinaika, kameran ehdottama suljinaika (manuaalilla kuvatessa)
• Syväterävyyden tarkastusnappula
• Itselaukaisin 10sek.
• Virtalähteenä kaksi tavallista 1.5 voltin patteria, ei toimi ilman pattereita
• Paino 490 grammaa valmistajan mukaan ilman pattereita
• 140 x 90 x 51.5 mm
• Järjestelmän yhteensopivat "Auto" salamat sekä "Motor Drive 1 / Auto winder G" -virittimet

 [lähteenä mukana tullut alkuperäinen ohjevihkonen]

Tärkeimmät kriteerit jotka X-9 halvimmalla täytti olivat Rollikan ja Tripin jälkeen seuraavat: Hyvä etsin, mahdollisuus tarkentaa tarkasti, valonmittaus, 35mm filmikoko, laadukkaita laseja ja runko saatavilla pikkurahalla. On se vaan hassua kuinka hyvän etsinkuvan parilla kympillä saa verrattuna nykypäivän APS-kokoisiin digijärkkäreiden "tunneleihin"!

Mikään puristin valinta tämä ei ole, kamera esimerkiksi vaatii virtaa toimiakseen. Eli mistään umpimekaanisesta ihmeestä ei ole kyse. Toisaalta patterit kestävät ikuisuuden ja varapatterit mahtuvat vaikka lompakkoon. Filmi loppuu kuitenkin ennemmin kuin virta. Puritaaneille ja patteriallergikoille valinnaksi sopinevat paremmin aikaisemmat Minoltan mekaaniset rungot kuten SR-T samalla objektiivikiinnityksellä.

Ilford XP2 Super

Ylläolevasta kuvasta jäi vielä esittelemättä ne valkoiset laatikot. Tällä kertaa valitsin filmikseni Ilford XP2 Superin, joka on mustavalkofilmi mutta kehitetään tavallisessa C-41 -prosessissa - eli siis esimerkiksi missä tahansa "tunnin kuvassa". Filmi on helpompaa skannattavaa kuin perinteiset mustavalkoemulsiot joissa hopeakiteet blokkaavat tehokkaasti mm. ICE-pölynpoiston käyttömahdollisuuden. Lisäksi XP2:lla on varsin laaja valotusvara, nimellinen herkkyys ISO 400 ja hienokokoinen rae - katsotaan sitten miltä kuvat näyttävät Epsonin V500:lla skannattuna...

Hyvä perusohje XP kakkosen käyttöön löytyy vaikkapa täältä: How to shoot Ilford XP2 Super

Wanhaa lasia GF1:een, osa II

Tämä teksti on jatkoa raportille, jonka kirjoitin aiemmin Minolta MD 50mm/f1.7 -objektiivin sovittamisesta Panasonic GF1-kameraan Novoflexin valmistaman adapterin avulla. Raportin ensimmäinen osa löytyy täältä.

Ensimmäisessä osassa ei ollut kovinkaan montaa testikuvaa, joten päätin kirjoittaa vielä ainakin tämän jatko-osan kiinnostuneille. Mitään ylitieteellistä testaamista en tässä hae, vaan ihan käytännön kokemuksia siitä, miten onnistuu vanhan käsitarkenteisen Minolta MD -objektiivin sovittaminen Panasonicin GF1-runkoon.

Adapterista vielä

Edellisellä kerralla unohtuikin kehua tuota Novoflexin adapteria, varmaankin siitä syystä että siihen ei joutunut kiinnittämään mitään huomiota. Adapteri istuu kameraan napakasti ja samoin objektiivi adapteriin. Yhdistelmä on helppo irrottaa rungosta ja tavallinen micro-4/3-takatulppa sopii yhdistelmään takatulpaksi säilytystä varten. "Kari" nosti kommentissaan esille myös sen seikan, että useimmissa peilikameroissa käytettäessä käsitarkenteisia objektiiveja sovittimella kamera kertoo valolla tai piippauksella kun tarkennus on sen mielestä kohdallaan - GF1:ssä ei tällaista ominaisuutta ole vaan tarkennus on katsottava itse etsimestä, joko suurennettuna tai normaalikokoisena. En tiedä olisiko tämä seikka korjattavissa firmwaressa, mutta olisihan se mukava ominaisuus ja nopeuttaisi varmaankin tarkentamista.

Testikuvia

Mutta sitten niitä kuvia. Ensimmäisenä testikuva jossa on perinteinen hankala kohde, ohuita risuja kirkasta taivasta vasten, kuvattu käsivaralta aukolla f5.6:



Ja seuraavaksi sitten 100%:n osasuurennos edellisestä kuvasta, silmämääräisesti oikein hyvää jälkeä:




Bokehista puhutaan nykyään paljon objektiivien yhteydessä, ja tässähän minulla on kyseessä juuri muotokuviin ja vastaaviin ajateltu objektiivi, joten taustan epäterävien alueiden piirto kiinnostaa erityisesti. Hiukan tässä häiritsee se, että himmenninlehtiä lienee vain 6 kappaletta jolloin taustan epäterävistä huippuvaloista tulee jo aukolla 2.8 selkeitä kuusikulmioita. Täydellä aukolla bokeh on ihan miellyttävä. Karhuherra Paddington poseeraa taas mallina seuraavissa kahdessa testikuvassa, joihin olen hakenut taustalle hankalia huippuvaloja (auringonpaiste puun oksiston läpi). Molempien kuvien oikeaan alalaitaan olen leikannut 100% osasuurennoksen taustasta. Ensin aukolla f1.7:



Ja samanlainen kuva, mutta nyt aukolla f2.8:



Syväterävyydestä vielä sen verran, että dofmaster-webbisaitin mainiolla laskurilla laskeskelin millaisia syväterävyysalueita tässä kokeiltu yhdistelmä tuottaa. Laskuri huomioi micro-4/3:n pienemmän kennokoon ja niinkutsutun kroppikertoimen automaattisesti. Täydellä aukolla f1.7 kohteen ollessa kahden metrin päässä, syväterävyysalue on kahdeksan senttiä. Yhden metrin etäisyydellä enää kaksi senttiä. Aukolla f2.8 syväterävyysalue kasvaa kahden metrin etäisyydellä 13 senttiin ja yhden metrin päässä 3 senttiin. Viiden metrin päässä syväterävyyttä riittää jo 85 senttiä.

Lopuksi vielä yksi kuva jossa objektiivi on oikeassa käyttötarkoituksessaan eli potrettikuva käsivaralta aukolla f2.8, ISO 200. Tässä oli mielestäni mukava pehmeä sivuvastainen valo:



Kaiken kaikkiaan objektiivi sovitteineen on vastannut odotuksiani ja saa kameralaukussa (-taskussa?) pysyvän paikan GF1:n potrettilasina. Mikäli vastaani kävelee muita Minolta MD-laseja sopuhintaan niin saatan hyvinkin kokeilla niitä muitakin. Laajakulmapäähän ei kyllä tällä menetelmällä löydy ratkaisua 2x kroppikertoimen takia. Ajatuksissani on vielä kokeilla tätä 50-millistä lähilinssin kanssa, josko se riittäisi kattamaan myös satunnaisen makro-objektiivin tarpeen, polttoväli olisi ihan sopiva ja lähikuvissa käsitarkennus ei haittaa senkään vertaa. Aiemmin kokeilemani Hoyan lähilinssi 20-millisen nokalla ainakin tuotti varsin hyvää laatua joten odotan innolla.

Wanhaa lasia GF1:een

Pikkutele GF1:een

Micro-4/3 -kameroihin on edelleen tarjolla melko kapea valikoima objektiiveja ja niistäkin suurin osa on varsin hintavia, vaikkakin myös erinomaisia ainakin perustuen omaan kokemukseeni 20mm f1.7 pannukakusta Panasonic GF1:n kanssa sekä internetin objektiivitesteihin. Haaveilin Leican 45mm f2.8 macro-objektiivista joka muodostaisi hyvän parin mainitulle 20-milliselleni, mutta yhdeksänsadan euron hintalappu ei tuntunut reilulta, olkoon kakkula miten hyvä tahansa. Lisäksi halusin pikkuteleen enemmän valovoimaa.

Mieleeni juolahtikin vaihtoehtoinen tapa: maailmahan on täynnä hyvälaatuisia ja edullisia 50-millisiä normaaliobjektiiveja vanhoihin käsitarkenteisiin filmijärkkäreihin. Lisäksi micro-4/3 -kameroihin pystyy adapterien avulla sovittamaan lähes minkä tahansa järjestelmän objektiiveja, koska etäisyys linssistä kennolle on paljon lyhyempi kuin perinteisissä peilikameroissa. Ei muuta kuin sukellus internetin kamerasivuille asiaa tutkimaan.

Minolta MD 50mm f1.7 ja adapteri

Olen aina ollut Minoltan kameroiden ystävä joten luonnollisesti etsin itselleni Minoltan MD-objektiivin ja siihen sopivan adapterin. Huuto.netistä löysinkin sopivan objektiivin, Minolta MD 50mm f1.7:n ja Maitolaiturin verkkokaupasta Novoflexin valmistaman Minolta MD - Micro-4/3 -adapterin. Hintaa yhdistelmälle kertyi alle kuudesosa aiemmin mainitun Leican makro -objektiivin hinnasta ja lisäksi sain 1.7:n valovoiman 2.8:n sijaan. Toki menetin automaattitarkennuksen ja kuvanvakaajan mutta kaikkea ei voi saada. Ohessa muutama kuva yhdistelmästä. Objektiivi painaa vain 165 grammaa ja sen halkaisija on 64 millimetriä joten kokonsa puolesta se on oikein sopiva GF1:n kumppaniksi. Adapterin kanssa pituutta kertyy kuitenkin jonkin verran. Filtterikierre on 49mm ja lähin tarkennusetäisyys 45 senttiä.
Objektiivin omituisuutena mainittakoon se, että aukon valintarenkaassa on pykällykset muutoin puolen aukon välein, mutta f1.7:n jälkeen seuraava klikkaus onkin f2.8. Mekaanisesti lasi on huippulaatua nykykakkuloihin verrattuna, lähes kokonaan metallia ja lasia.

Kuinka se sitten toimii?

Kohtuullisen hyvä f1.7:n valovoima takaa sen, että myös micro-4/3:n kennolla päästään varsin kapeaan syväterävyysalueeseen (ks. oheiset testikuvat). Tätä nimenomaan hain, objektiivihan vastaa kuvakulmaltaan 100-millistä objektiivia perinteisessä 35mm filmirungossa, eli kyseessä on lyhyt teleobjektiivi. Kaikenpuolin sopiva potrettikuvaamiseen ja yksityiskohtien poimimiseen siis. Koska micro-4/3 -kameran kenno käyttää vain keskikohdan objektiivin piirtoympyrästä, terävyys on silmämääräisesti erinomainen aivan nurkasta nurkkaan. Mitään vinjetointia ei myöskään esiinny, onhan objektiivi alunperin tarkoitettu paljon suuremmalle "kennolle". Ainoastaan suurimmalla f1.7 aukolla kuva on hiukan pehmeämpi kuin enemmän himmennettynä, mutta mitenkään epäteräväksi en sitäkään sanoisi. Täydellä aukolla potretteja kuvatessa itse asiassa pidän enemmän sen verran pehmeästä piirrosta etteivät ihon kaikki epätasaisuudet toistu lääketieteellisellä tarkkuudella. Tästä usein pitävät myös potrettien mallitkin.

Kuva karhuherra Paddingtonista täydellä aukolla:

f1.7 ISO 100

Sama kuva aukolla 2.8, tästä voi jo laskea kaikki naamakarvat jos haluaa:

f2.8 ISO 100

Tarkennus tapahtuu manuaalisesti. GF1:ssä voi valintarullan napsautuksella suurentaa etsinkuvan keskikohdan, joka auttaa tarkassa tarkentamisessa. Valitettavasti 100mm vastaavalla kuvakulmalla käsien tärinä alkaa jo haitata operaatiota hiukan mutta kyllä tarkennuksen saa juuri siihen mihin sen haluaa. Lisäksi, koska himmennys tapahtuu objektiivista käsin, on syväterävyyden esikatselu ikäänkuin aina käytössä. Etsinkuva ei kuitenkaan himmene, koska kameran sähköinen etsin osaa kompensoida suoraan himmennyksen. Liikkuvaan maaliin on kuitenkin turha kuvitella tarkentavansa tällä menetelmällä, silloin pitää vain yrittää valita pienempi aukko jolla syväterävyyttä saa kasvatettua. Minulla ei ole LVF-lisäetsintä kamerassa mutta se varmaankin hiukan auttaisi sekä tärinään että tarkentamiseen muutenkin.

Fyysisesti adapteri ja kakkula ovat jo sen verran isoja ettei kamera tietenkään mahdu enää juuri minkäänlaiseen taskuun. Alla on vielä kuva lintuperspektiivistä josta yhdistelmän mittasuhteet selviävät paremmin. Siinä mielessä pannukakkuobjektiivit ovat ainoa oikea valinta GF1:n seuraksi. Odottelenkin innolla tulossa olevaa Panasonicin 14mm pannaria.

Kaikinpuolin olen hankintaani tyytyväinen näin ensituntumalta ja aion kuvata objektiivilla jatkossa paljonkin. Lupaan myös laittaa lisää tällä yhdistelmällä otettuja kuvia tänne blogiin kunhan ehdin kuvaamaan muutakin kuin pehmoleluja.

Plussat:
+ Hyvä valovoima
+ Terävyys reunasta reunaan
+ Sopiva polttoväli

Miinukset:
- Käsitarkennus, suurella aukolla hiukan hankalaa saada tarkasti kohdalleen.
- Vain aukon esivalinta -automatiikka (mutta sitä minä käytän aina muutenkin).

Raportin toinen osa löytyy täältä.