Miksi filmille?

Mikä ihmeen järki on kuvata filmille kun nykypäivänä kaikki on digitaalista ja kuvia kuitenkin esitellään lähinnä webissä? Sehän on työlästä ja hankalaa eikä tarvikkeitakaan saa enää mistään?

Vaikkei filmiä ja kehitteitä ihan Prismasta saakaan (joskus törmää kyllä vielä kinofilmirulliin ruokakauppojenkin hyllyissä) niin kyllä filmikuvaus voi ihan hyvin edelleen ja kaikkea tarvittavaa löytää webistä. Löytyy sekä kotimaisia että ulkomaisia vaihtoehtoja niin materiaalien kuin varusteidenkin hankkimiseen. Esimerkkeinä mainittakoon mm. kotimainen telefoto.fi ja saksalainen macodirect.de.

Full frame huippuoptiikalla taskuun

Kuvanlaatu

Kuvanlaadun suhteen ei filmille kuvaamisessa ole oikeastaan mitään järkeä. Piste. Toki erilaisilla filmeillä on omanlaisensa "look", joka voi miellyttää silmää. Usein sama on tehtävissä kyllä kuvankäsittelyssäkin, jos jaksaa. Erityisen iso filmikoko tarjoaa edelleen ehkä kuvanlaadullista etua mutta se kyllä vaatii sitten ammattimiehen otteita kuvanottohetkestä vedostamiseen asti.

Aivan oma lukunsa on sitten tietenkin Lomografiatrendi jossa tieten tahtoen haetaan kaikenlaisia kuvanlaadullisia puutteita fiiliksen nimissä.

Käsityö

Filmin kanssa puuhastelu voi olla hauskaa, siinä on mahdollista keskittyä hetkeksi käsillä tekemiseen ruudun tuijottelun sijasta. Filmin onnistunut kehittäminen itse tuntuu nykyään melkein taikuudelta, mutta ei se ole edes vaikeaa. Eikä siihen tarvitse mitään pimiötä, tarkoitukseen tehtyjä hihallisia pusseja saa kaupasta ja osaavampi ompelee sellaisen ihan itsekin. Samoin vanhoilla kameroilla kuvaaminen sisältää usein paljon enemmän puuhastelua kun valotuksen ja tarkennuksen joutuu hoitamaan käsin. Kuvista tulee usein paljon harkitumpia tällä tavoin. Joka ruutuun pitää ikäänkuin panostaa paljon enemmän kun kamerassa ei ole automatiikkaa eikä takanäyttöä.

Filmi ja kehittäminen tietysti maksaa jotain, mutta eipä niitä kustannuksia niin kauheasti tule kuitenkaan. Kekseliäs harrastaja ei tarvitse skanneriakaan jos sattuu omistamaan digijärkkärin makrolinssillä - pieniä määriä kuvia jaksaa digitoida ihan hyvin niilläkin. Diakehys (esimerkiksi) pitää negatiivin suorassa kuvaamista varten.

Automaattivalotus, ei pattereita

Kamerat

Tämä on ehkä itselleni loppujen lopuksi se kaikkein tärkein syy. Käytännössä kaikki filmille kuvaavat kamerat ovat nykyään melkein ilmaisia. Ai miten niin? No, tietenkin suurin osa niistä on ihan oikeastikin ilmaisia tai ostettavissa taskun pohjalla pyörivien kolikoiden hinnalla. Mutta jopa niitä oman aikansa huippuvehkeitä ja ammattilaislaitteita saa hyväkuntoisena ja huollettuna halvemmalla kuin vastaavia digikamoja. Mutta mikä tärkeintä, jos pitää kamerasta hyvää huolta siitä saa todennäköisesti myydessä suunnilleen saman verran kuin on aikanaan itse laitteesta maksanut. Toisin kuin nopeasti vanhenevien digikameroiden kanssa, filmikameran voi "vuokrata" itselleen käytännössä ilmaiseksi - olettaen että jaksaa nähdä vähän vaivaa sen ostamisessa ja myymisessä. Kannattaa toki huomioida että filmikameran myyminen voi kestää pitkäänkin koska kysyntää on melko vähän.

Keskikoon filmi kiinnostaa? Kokeile linnunpöntöllä!

Samoin käytettyjen hyllyihin on jäänyt ns. "orpoja" järjestelmiä joiden objektiivit eivät enää sovi mihinkään nykyjärjestelmään, kuten esimerkiksi Minoltan ja Canonin käsitarkenteiset systeemit. Pikkurahoilla voi löytää kokonaisen kamerajärjestelmän parilla rungolla ja kassillisella aikansa huippuobjektiiveja. Tämä etu tosin on oikeastaan hukkunut peilittömien digikameroiden esiinmarssin myötä, niihin kun sovitteella saa kiinni käytännössä minkä tahansa järjestelmän linssejä.Mutta edelleenkin niistä toiset tuntuvat olevan halutumpia kuin toiset.

Muun muassa Minoltan käsitarkenteinen järjestelmä on jäänyt ns. "orvoksi"

Ylläoleva mahdollistaa sen että voi hankkia ammattitason kameran, erikoisenkin, ja kuvata sillä ihan omaksi ilokseen sen aikaa kun innostus kestää. Ja jos into lopahtaa, kameran voi laittaa myyntiin tai vaihtaa erilaiseen. Joskus joku kamera toimii inspiraation lähteenä kun joutuu tekemään asioita eri tavalla. Vanhat kamerat ovat tähän tarkoitukseen erityisen hyviä. Ja monet niistä ovat kyllä todella hienoja mekaanisia laitteita!

Kuinka monella autoharrastajalla on 50-luvulla valmistettu auto käytännön syistä? Ehkä jollakin on, mutta tuskin kovinkaan monella. Toki valokuvaajallakin voi olla jokin hyvin erityinen käytännön tarve jonka täyttäminen digikameralla on kallista tai mahdotonta - silloin voi hyvin käyttää filmikameraa tällaiseen tarpeeseen. Esimerkkinä nyt tulee mieleen vaikkapa tilanne jossa ei ole minkäänlaista sähkötöpseliä käytettävissä pitkiin aikoihin kuten hiihtovaellus pohjoisnavalle. Tai tarve perspektiivin korjailuominaisuuksille kamerassa (tätä voi tosin paikkailla ohjelmistoilla nykyään ihan hyvin). Digikamerat ovat usein melko huono vaihtoehto esimerkiksi siihen että kamera on "aina mukana" vaikkapa auton hanskalokerossa mutta sitä tarvitaan kuitenkin vain kerran kuukaudessa - usein akku onkin tyhjä!

Pitäisikö kokeilla?

No miksei? Pienellä investoinnilla rahaa (jos ei satu kamoja jo löytymään omista tai sukulaisten kaapeista) ja isommalla määrällä aikaa voi uppoutua eilispäivän kuvaamismenetelmiin ja kuka tietää vaikka matkan varrella saisi pari hyvää kuvaakin? Mikä tahansa tekosyy kuvien ottamiselle on hyvä tekosyy.

Päivän kuva ja pieni lahjavinkki

Joulukuusimetsää Espoossa
Minolta X-9, Minolta 50mm/1.7, f11, Ilford XP2 Super

Toinenkin rullallinen XP2:sta on skannattuna ja kaikki pelittää paitsi ehkä huurteenpoisto. Filmi on helppoa skannattavaa, ihan perussäädöillä pääsee jo pitkälle. Samoin Minolta X-9 tuntuu edelleen hyvältä kädessä. Erityismaininnan ansaitsee vielä kerran se etsinkuva joka on todella iso ja kirkas. Valitettavan pimeää ja harmaata tämä vallitseva säätyyppi tällä hetkellä vaan on.

OM-D:hen on lupailtu uutta firmware-päivitystä tällä viikolla, saas nähdä tuleeko sen mukana jotain mukavia ylläreitä vai lisää "art filttereitä". Tarkoittaako art filter muuten sitä, että kuvasta suodatetaan kaikki taide pois? Focus peaking -toiminto olisi monella vanhojen lasien kanssa pelleilevällä ainakin toivelistalla. Jos firmispäivitys ei sellaista Olppariin tuo niin mm. trevinchow.com -blogissa on ohjeet kelvolliseen hätäratkaisuun (ja siinä muuten tarvitaan juuri tuollaista parjattua art filtteriä, kuinka ollakaan).

Näin joulun alla vielä vinkki visukintuille: Kun isoilla brändinimillä kirjailluista neopreenisistä kamerahihnoista saa pulittaa kymppikaupalla, saa samaan aikaan Clas Ohlsonilta mustan, brändäämättömän neopreenihihnan seitsemällä eurolla. Ostin itselleni yhden ja jäi harmittamaan etten ostanut saman tien useampaa - toivottavasti niitä tämänkin jälkeen vielä löytyy.

Ensimmäinen rulla skannattu: Minolta X-9 ja Ilford XP2 Super

Siperia opettaa
Minolta X-9, Minolta 50mm/1.7, f2.8, Ilford XP2 Super

Tämän jutun kuva on ensimmäiseltä rullalta jonka kuvasin manuaali-Minoltalla josta kirjoittelin  edellisessä jutussani. Kuvassa näkyy myös syy siihen miksi kamerahommat ovat jääneet välillä taka-alalle. Toisaalta kuvassa näkyy myös se, että nykyään on lähdettävä ulos kelissä kuin kelissä, joka saattaa olla kuvaamisharrastuksen kannalta hyväkin asia nettifoorumeiden selailun sijaan?

No, asiaan. Valotin ensimmäisen rullan EI 200 mukaan kuten nettiviisaus kertoi ja olen ihan tyytyväinen tuloksiin. Ilford XP2 Super ei todellakaan ole rakeista huippuvaloissa ja vaaleassa päässä muutenkaan, joten se sopii hienosti esimerkiksi uuden puhtaan lumihangen tapaisiin kohteisiin. Ja koska kyseessä on kromogeeninen filmi, sen skannaaminen on varsin iisiä - ihan perussäädöillä ja kuluttajatason tasoskannerilla (Epson V500) saa kelvollista tavaraa. En edes käyttänyt mitään multi-pass tai pölynpoistotoimintoja tällä kertaa. Lisäksi sain Tunnin kuvasta pyydettyä negat nyt kuuden kuvan pätkinä joka nopeutti skannaamista entisestään (pro tip).

Printtailin rullalta pari kuvaa A4-paperille ja ne näyttivät ihan hyvältä. Skannauksen jälkeen säädin vähän kontrastia, turautin kunnolla terävöitystä ja kloonailin pois pölyjä - helppoa verrattuna aikaisempiin yrityksiini saada itsekehitetystä Tri-X:stä jotain tulostuskelpoista aikaiseksi samalla skannerilla.

Koska negatiiveista tuli kuitenkin aika tummia, ajattelin valottaa seuraavan rullan EI 250 mukaan ja katsoa miltä se sitten näyttää. Valoa on nyt vaan sen verran vähän täällä Suomenniemellä tähän aikaan vuodesta että saa nähdä koska ehdin rullallisen kuvaamaan. Onneksi satoi tuo luonnollinen heijastin maahan näinkin aikaisin niin ei tarvitse ihan säkkipimeässä tarpoa.

Ei muuta kuin häntä heiluen ulos ja kuvaamaan!

Minolta X-9 / X-300s

Minolta X-9, MD 50mm/f1.7, MD 200mm/f4 ja limppu Ilford XP2 Superia

Viimeksi arvelin että päivien pimetessä saattaa taas filmikärpänen päästä puraisemaan kun pitkinä iltoina on aikaa räpeltää skannerinkin kanssa. Noh, ylläolevassa kuvassa näkyy sitten seuraavan filmihölmöilyn kalustovalinta. Sain puoli-ilmaiseksi aivan iskemättömässä kunnossa olevan Minolta X-9 -rungon ja yhtä hyväkuntoisen Minolta MD 200mm f4 -objektiivin. Entuudestaanhan laatikosta löytyy Minoltan MD 50mm f1.7 -normaalilasi. Käsitarkenteiset Minoltat ovat kyllä ehkäpä hinta-laatusuhteeltaan paras filmijärjestelmä nykyään - lasit ovat huippukamaa ja hinnat pohjamudissa. Adapterilla nämäkin kakkulat saa toki kiinni peilittömiin mutta peilijärjestelmiin näitä sovitettaessa tarvitaan adapteri jossa on lasia joka on aina kompromissi kuvanlaadun suhteen.

Objektiivien tarkennustuntuma on mahtava, tarkennusrenkaat kääntyvät sulavasti. Vaikka MD oli Minoltan objektiivisarjoista se myöhempi jossa kaikki osat eivät olekaan metallia, on näissä silti ihan erilainen fiilis kuin nykyisissä muovikomposiitti-ihmeissä. Silti objektiivit ovat varsin kohtuullisen kokoisia ja painoisia. Ajattelin jossain vaiheessa kokeilla tuota 200-millistä adapterilla Olympus OM-D:ssä: 400-millisen kuvakulma ja f4 valovoima muutamalla kympillä!

Minolta X-9

X-9 on Minoltan käsitarkenteisista rungoista viimeisenä markkinoille tuotu, vaikka X-700:sta valmistettiinkin pidempään. X-9 oli mallimerkintä Amerikan markkinoilla ja sama kamera tunnettiin Euroopassa mallimerkinnällä X-300s (tosin jossain lähteissä sanotaan että 300s:ssä ei ollut syväterävyyden esikatselunappia). Runko tuli myyntiin niinkin myöhään kuin vuonna 1990 ja se näkyy jo muotokielessä ja muovisissa osissa verrattuna vanhempiin kameroihin joissa käytännössä kaikki on metallia. Jos tästä järjestelmästä etsii itselleen elinikäistä kumppania saattaa tuo mainittu X-700 esimerkiksi olla parempi vaihtoehto, mutta itse haksahdin tähän harrastajatason runkoon "kun halvalla sain". Kuka muistaa Sulo Vilenin? Ja kamera on tosiaan melko varmasti käyttämätön, en löytänyt mistään merkkiäkään käytön jäljistä, en edes paristokotelon kannesta johon aina jää jotain ruuvausjälkiä kun koskaan ei ole sopivaa kolikkoa käsillä.

Hyvä paikka aloittaa Minoltan käsitarkenteiseen järjestelmään tutustuminen on esimerkiksi rokkorfiles.com.

X-9 / X-300s pähkinänkuoressa:

• Käsitarkenteinen, 95% etsinkuva, jossa tarkennuksen avuksi mattalasi, mikroprisma ja diagonaalinen leikkokuva, 0.84X suurennos
• Minolta SR -bajonetti (yhteensopiva MC- ja MD -objektiivien kanssa)
• Sähköinen suljin, 1sek. - 1/1000sek. 
• Aukon esivalinta-automatiikka ja käsisäätö
• Valotuksen lukitus
• Keskustapainotteinen TTL-valonmittaus
• ISO 12 - 3200, käsivalinta
• Etsimessä näkyy sekä valittu aika että suljinaika, kameran ehdottama suljinaika (manuaalilla kuvatessa)
• Syväterävyyden tarkastusnappula
• Itselaukaisin 10sek.
• Virtalähteenä kaksi tavallista 1.5 voltin patteria, ei toimi ilman pattereita
• Paino 490 grammaa valmistajan mukaan ilman pattereita
• 140 x 90 x 51.5 mm
• Järjestelmän yhteensopivat "Auto" salamat sekä "Motor Drive 1 / Auto winder G" -virittimet

 [lähteenä mukana tullut alkuperäinen ohjevihkonen]

Tärkeimmät kriteerit jotka X-9 halvimmalla täytti olivat Rollikan ja Tripin jälkeen seuraavat: Hyvä etsin, mahdollisuus tarkentaa tarkasti, valonmittaus, 35mm filmikoko, laadukkaita laseja ja runko saatavilla pikkurahalla. On se vaan hassua kuinka hyvän etsinkuvan parilla kympillä saa verrattuna nykypäivän APS-kokoisiin digijärkkäreiden "tunneleihin"!

Mikään puristin valinta tämä ei ole, kamera esimerkiksi vaatii virtaa toimiakseen. Eli mistään umpimekaanisesta ihmeestä ei ole kyse. Toisaalta patterit kestävät ikuisuuden ja varapatterit mahtuvat vaikka lompakkoon. Filmi loppuu kuitenkin ennemmin kuin virta. Puritaaneille ja patteriallergikoille valinnaksi sopinevat paremmin aikaisemmat Minoltan mekaaniset rungot kuten SR-T samalla objektiivikiinnityksellä.

Ilford XP2 Super

Ylläolevasta kuvasta jäi vielä esittelemättä ne valkoiset laatikot. Tällä kertaa valitsin filmikseni Ilford XP2 Superin, joka on mustavalkofilmi mutta kehitetään tavallisessa C-41 -prosessissa - eli siis esimerkiksi missä tahansa "tunnin kuvassa". Filmi on helpompaa skannattavaa kuin perinteiset mustavalkoemulsiot joissa hopeakiteet blokkaavat tehokkaasti mm. ICE-pölynpoiston käyttömahdollisuuden. Lisäksi XP2:lla on varsin laaja valotusvara, nimellinen herkkyys ISO 400 ja hienokokoinen rae - katsotaan sitten miltä kuvat näyttävät Epsonin V500:lla skannattuna...

Hyvä perusohje XP kakkosen käyttöön löytyy vaikkapa täältä: How to shoot Ilford XP2 Super

Taas filmitripillä - Olympus Trip 35

Kun tarpeeksi kauan horisee lähipiirissään kameroista, alkaa sitä leimautumaan jonkinlaiseksi kamerafriikiksi. Se ei ole pelkästään huono asia. Jonkin aikaa sitten sain puhelinsoiton, koska kaappien siivouksen yhteydessä oli löytynyt vanha kamera ja soittaja kysyi että haluaisinko sen. "No mitä siinä lukee?" kysyin. "Olympus Trip 35". "Jos se näyttää ehjältä niin tottakai, kiitos!"

Olympus Trip 35
Vanhempi metallinapilla varustettu malli

Ja ihan ehjähän se oli, totesin pari päivää myöhemmin, hyvin pidetty jopa. Alkuperäisessä Olympuksen nahkaisessa neverready-kotelossa, etutulppakin tallessa vielä. Ja minä kun tykkään näistä eilispäivän mekaanisista kompakteista kolmevitosista, kuten Rollei 35:sta.

Trip on varsin helppo kamera kaiken kaikkiaan. Siinä on seleenikennolla toimiva valotusmittari, joka täysin mekaanisesti valitsee sekä suljinajan että aukon valon mukaan. "A"-asennossa kuvaajalla ei siis ole mitään muuta valittavaa kuin tarkennusetäisyys ja sommittelu. Tarkennuksestakin on tehty mahdollisimman helppoa, sillä tarkennusrenkaassa on vain neljä vaihtoehtoa. Pää, kaksi päätä, ukkelit ja vuoret. Suomeksi siis (ja tämän voi tarkistaa tarkennusrenkaan kääntöpuolelta) 1m, 1.5m, 3m ja ääretön. Kun lisäksi selvittää itselleen hiukan kameran mekaniikkaa niin pääsee jo pitkälle näinkin vähillä säädöillä. Hienointa Tripissä näin vuosikymmenten jälkeen on tietenkin se, että se ei tarvitse minkään valtakunnan patteria toimiakseen - todellinen ekokamera toimii aurinkovoimalla. Valotuksen saa "lukittua" painamalla laukaisimen puoleen väliin, jonka jälkeen kuvan voi sommitella uudelleen. Tätä kannattaa harjoitella esimerkiksi vastavaloon kuvattaessa, sillä kamera tuntuu muuten valottavan aikalailla huippuvalojen perusteella. Toinen vaihtoehto on kääntää filmiherkkyyden valitsinta objektiivin nokalla muutama pykälä pienemmälle, kunhan muistaa sitten siirtää sen takaisin. Negafilkalla dynamiikkaa kuitenkin riittää!

Bussipysäkillä
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan

Tripissä on vain kaksi valotusaikaa, 1/40 ja 1/200, joista kamera jollain sumealla logiikalla valitsee sopivamman. Linssi on 2.8-valovoimainen neljäkymmentämillinen, oikein sopiva moneen tilanteeseen, varsinkin lomakuvaamiseen, johon kamera nimensä mukaisesti on alunperin tarkoitettukin. Etsimestä voi ensin tarkistaa, näkyykö lomakumppanista pää ja hartiat, puolivartalo vai kokovartalo ja sitten vain valitaan tarkennus sen mukaan. Maisemakuvia varten käännetään rengas sitten vuoristoasentoon.



Mikäli valo ei riitä f2.8 ja 1/40 sekunnin valotuksella, etsimeen nousee punainen lippu ja kamera ei suostu ottamaan kuvaa ollenkaan! Tässä tilanteessa kekseliäs kuvaaja voi vielä kääntää aukkorenkaan "A"-asennosta kohtaan 2.8 jolloin kamera luulee kuvaavansa salamavalolla ja käyttää suljinaikaa 1/40 ja siis aukkoa 2.8. Kuva alivalottuu, mutta mikäli valo melkein riittää, negafilkalle saa sitten ainakin jotain talteen.

Asetelma talvipuutarhasta
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan, mustavalkokonversio Bibblessä

Samoihin aikoihin kävin Balderin salissa vuosittaisella kamerakirppiksellä, josta mukaani tarttui viisi rullaa vanhentunutta Kodakin Portra 400NC:tä. "Match made in heaven", siis taivaassa tehty tulitikku, ajattelin ja lähdin Portra-Tripille.

Talvipuutarhassa vastavaloon
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan

Oheiset kuvat on kaikki otettu Olympus Tripillä Portra nelisataselle ja skannattu Epson V500-tasoskannerilla, josta kirjoittelinkin jo aiemmin oman artikkelinsa tänne, mutta sanottakoon tässäkin vielä että laatu riittää kinofilmistäkin moneen käyttöön ja homma pelittää helposti (jopa tällä Linuxilla). Kehitytin rullat Tunnin Kuvassa Espoossa joka toimi nimensä mukaisesti. Harmillisesti siellä näköjään leikataan rullat viiden kuvan pätkiksi vaikka Epsoniin mahtuisi kuusi... pitänee ensi kerralla kysyä erikoiskohtelua.

Talvipuutarhan kukkaloistoa
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan

Vielä huomio Epsonin pitimillä skannaamiseen liittyen: kannattaa hiukan nähdä vaivaa jotta saa kuprulla olevat negatiivit suoriksi ennen skannausta. Annoin omieni olla paksun kirjan välissä yön yli joka jonkin verran auttoi asiaan. Tämä ei sitten ole mikään arkistolaitoksen hyväksymä menettelytapa negatiivien kanssa!

Talvipuutarhassa
Olympus Trip 35, Kodak Portra 400NC
Epson V500 ja Vuescan, mustavalkokonversio Bibblessä

Olympus Trip 35 on hauska kamera, kun sen filosofiaan ja rajoitteisiin hiukan perehtyy. Eikä näitä ole hankalaa löytää, Trippejä valmistettiin kai miljoonia, joista ainakin osa on säilynyt nykypäiviin asti käyttökunnossa. Esimerkiksi katukuvaajalla tämä olisi oivallinen peli, tarkennus vain siihen kahden ukkelin kohdalle ja kuvaamaan. Automaattivalotus tuntuu toimivan erittäin hyvin ja laukaisukin on hiirenhiljainen. Eikä patteri lopu koskaan!

Digipaaston jälkipyykki

Vantaankoski
Panasonic GF1, 14mm, f7.1, ISO 100

Digipaasto tuli päätökseensä, ja hyvä niin. Olen tyytyväisenä palannut kuvaamaan digikameroillani ja arvostan niitä tänään ehkä hiukan enemmän kuin pari kuukautta sitten.

Päällimmäinen asia joka paastosta jäi mieleen on se, että ennen olivat sekä kamerat että miehet rautaa. Rollei on luotettava ja kompaktin kokoinen mutta samalla myös painava ja varsin rajoittunut vekotin. Saadakseen sen kanssa hyviä kuvia pitää tietää mitä tekee. Pitää myöskin osata visualisoida lopputulosta jo etukäteen ja ymmärtää miten koko prosessi kulkee jotta saa aikaiseksi edes suurinpiirtein sellaisia kuvia kuin haluaa. Toisaalta tällainen askeettinen työkalu juuri tuo esille niitä perusasioita.

Kinofilmi ja kuluttajatason filmiskanneri eivät kyllä oikein oikeuta kaikkea sitä vaivaa jota filmille kuvaaminen, kehittäminen ja skannaaminen vaativat, ainakaan jos asiaa arvioi puhtaasti lopputulosten valossa. Kokonaan eri asia on sitten se hidas kiiruhtaminen, fiilistely ja käsityöläismeininki joka hommaan liittyy - nykyaikana on kyllä suorastaan lumoavaa tehdä käsillään jotain konkeettista eikä tuijottaa ruutua. Tuijotus tuli tässä projektissa toki vastaan siinä skannerin kohdalla ja siitä eteenpäin. Pitäisikö sitten vetää sama projekti uusiksi isommalla filmikoolla tai paremmalla skannerilla? Ehkäpä, miksei. Mutta ei nyt ihan heti ainakaan. Onhan tuossa tuo Yashicaflex odottelemassa...

Filmin kehittäminen on hauskaa ajanvietettä mutta vaatii aika paljon jos sen haluaa tehdä oikeasti hyvin ja ennustettavasti kerrasta toiseen. Projektin aikana tuli luettu myös Ansel Adamsin klassikko The Negative. Siinä selitettyjä asioita voi sekä lukea sellaisenaan ja hyödyntää tosissaan filmille kuvatessa tai yhtä hyvin soveltaa digitaalisenkin työnkulun ohjeina - Zone System on toki hyvä valotuksen ymmärtämisen pohja RAW-kuvaajalle. Kaiken kaikkiaankin paaston aikana aloin ehkä eri tavalla ymmärtämään mustavalkokuvan estetiikkaa, vaikka toki olen mustavalkoisesta valokuvasta pitänyt aina.


Tärkeimpänä opetuksena digipaastosta olkoon kuitenkin tämä: Kameramainokset sivuun ja ulos ottamaan kuvia!

Päivän kuva

Rollei 35, Kodak 400TX

Digipaasto jatkuu

"Mikä kumman kamera tuo on?"
Rollei 35, Tri-X

Rollei kolmevitosen kanssa tapahtuva kymmenen viikon digipaasto jatkuu. Ja alkaa tehdä hyvää - perusasiat kuten kuvien sisältö kiinnostavat enemmän kuin megapikkelssi. Samoin valottamis-kehittämisprosessi alkaa löytämään muotoaan ja negatiiveista saa jo enemmän irti. Plustekin skannerilla ainakaan sellaisesta ylivalotetusta ja -kehitetystä negatiivista on tosi vaikeaa saada mitään kovin siistiä ulos. Loivemmat negat toimivat paremmin. Lisäksi olen valinnut tälle projektille ns. stand-kehityksen eli filmi likoaa kehitteessä ilman kummempia heilutteluja tunnin verran joka tekee hiukan eri näköisiä negatiiveja - varjokohdista ei tarvitse huolehtia mutta huippuvalot kyllä sitten kehittyvät ihan läpitunkemattoman mustiksi joiden kanssa skanneri on kummissaan. Siispä valottaessa pitää olla tarkkana huippuvalojen kanssa, ehkä hieman toisin kuin "yleinen totuus" negan valottamisesta menee. Voipa olla että skannerinkin kanssa olisi vielä opeteltavaa...

Havaintoja Rollei-rullilta

Rollei 35, Kodak 400TX

Muutama rullallinen itsekehitettyä mustavalkofilkkaa Rolleilla kuvattuna on takana. Projekti on tähän mennessä jo herättänyt muutamia havaintoja ja ajatuksia:

Kameroista

Rolleilla on kiva kuvata. Sulkimen ääni on vain vaimea räpsähdys täsmälleen sillä hetkellä kun kuvaajan sormi painaa laukaisimesta. Kuvia ei pysty tirkistelemään kuvaustilanteessa, on luotettava siihen mitä teki ja näki. Tämä auttaa ainakin minua ikäänkuin keskittymään kuvaamiseen eikä otettujen kuvien murehtimiseen. Huomaan että olen alkanut räpsimään kuvia ihan tavallisissa tilanteissa joissa "ei ole mitään kuvattavaa". Kamera on kuin tehty perinteiseen katukuvaamiseen - pieni ja hiljainen, etukäteen asteikolta tarkennettu. Voi kun olisi olemassa digitaalinen Rollei 35.

Samaan aikaan olen kuitenkin huomannut kaipaavani digikameroitani. Nykypäivän kamerat ovat kyllä melkoisia ihmeitä verrattuna menneiden aikojen veljiinsä. Ihan tavallinen digipokkarikin pesee kinofilmikamerat monessa asiassa kunhan vain saa sen ensin taipumaan tahtoonsa. Merkittävin syy vanhalla filmikameralla kuvaamiseen onkin ehkä juuri käyttöliittymän selkeys ja tottelevaisuus - mikään automatiikka ei yritä vesittää kuvaajan tekemiä valintoja. Kuvanlaadulla sen sijaan ei kinofilmille kuvaamista kannata enää yrittää perustella ihan jo sen vaivailloisuuden vuoksi.

Kehittämisestä

Filmin kehittäminen on hauskaa, lähes maagista puuhastelua johon kuuluu prosessin ajan kestävä jännitys. Miten kuvat onnistuivat? Oliko kehitysprosessi parempi vai huonompi kuin edellisellä kerralla? Onnistuikohan se yksi ruutu vai ei? Lopulta kun filmin ripustaa kuivumaan, huomaa että ainakin jonkinlaisia kuvia on saatu aikaiseksi - sitä onnistumisen riemua! Kaikenlainen käsin väsääminen on rentouttavaa vaihtelua ainaisen ruudun tuijottamisen sijaan. Kuvat, ihan tavallisetkin, tuntuvat arvokkaammilta kun niiden eteen on nähty niin paljon vaivaa.

Skannaamisesta

Skannaaminen on ihan oma taiteenlajinsa, joka vaatisi enemmän harjoittelua, kokeilemista ja perehtymistä. Olen tähän Rollei-projektiin ottanut sellaisen workflown jossa pyrin skannaamaan kaikki ruudut ilman sen kummempia säätöjä, keskinkertaisella resoluutiolla. Tällä tavalla rullallisen skannaus ei kestä tuhottomasti ja kaikki kuvat ovat keskenään yhteneväisiä. Jälkikäsittelyn tietokoneella olen myöskin karsinut minimiin - projektin ajatuksenahan ei ollut alunperinkään mikään kuvanlaadun optimointi vaan harkittu tauko digikuvaamisesta ja analogisen prosessin opettelu.

Tämä on se prosessin vaihe josta en tykkää yhtään, välillä tuntuu että skannatussa ruudussa ei ole muuta terävää kuin pölyt!

Projekti jatkuu

Kun kerran on itselleen tällaisen projektin päättänyt ottaa niin aion sen myös kulkea läpi. Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on se, että nykyisissä digirungoissani ei ole mitään vikaa - kunhan vain pääsisi taas kuvaamaan niillä. Mutta ensin fiilistellään loppuun tämä Rollei-projekti.

Rollei, Rodinal ja Rakeet

Postimies Pate toi mukanaan kymmenen rullaa Kodakin Tri-X -filmiä, kehitteet ja purnukat sun muut. Tarkoituksena olisi nyt keväällä siis päästä sinuiksi Rollei kolmevitosen kanssa ja samalla verestää muistoja filminkehityksestä. Oikeastaan olen mielessäni hahmotellut tämän oikein projektiksi - aikanaan Mike Johnston muotoili yhdenlaisen kuvaamisharjoituksen Sunday Morning Photographerissa, joka on jäänyt mieleen. Kertaalleen olen moisen harjoituksen yrittänyt tehdäkin, omalla tavallani. Ja nyt siis olisi tarkoitus raapaista uudemman kerran. Yritän keskittyä olennaiseen sillä tavalla että kun itse kehittelen Rolleilla arvaamalla tarkennettua Tri-X:ää Rodinalissa, ei kuvanlaatu pääse missään vaiheessa määrääväksi asiaksi, odotettavissa on raetta ja suttua. Pointti onkin enemmän jonkinlaisen peruskuvaamisen tehokuurin läpikäyminen. Suunnilleen rulla viikossa, kehitys ja skannaus, sen jälkeen seuraavalla viikolla poimitaan rullalta se yksi kuva paperille asti ja unohdetaan loput. Jos sitä vaikka sattuisi projektin kestäessä oppimaan taas jotakin. Ja onhan se aina hauskaa keksiä itselleen rajoituksia ja haasteita. Rollei 35 on osoittautunut mukavaksi käyttökameraksi, jota voi olla vaikea uskoa ellei ole itse sellaista kokeillut. Ja sillä kuvaaminen on oikeasti hauskaa!

Realistisesti ajatellen varmaankin projektin pari ensimmäistä rullaa menee kehitysprosessin hakemiseen ennenkuin tulokset ovat edes suunnilleen pallokentällä. Ainakin ensimmäinen testirullani oli epätasaisesti kehittynyt, mutta kyllä sieltäkin skanneri kuva-aihioita löysi. Allaolevan esimerkin jonka oikeassa reunassa epätasainen kehitys näkyy olen skannannut Plustek OpticFilm 7600 -skannerilla joka vaikuttaa ihan kelpo vekottimelta ainakin tähän projektiin. Rullallisen kerrallaan sillä jaksaa skannata mutta kun kelkkaa saa siirtää käsin ruutu kerrallaan niin kovin isoon digitoimisurakkaan en kyseistä vehjettä kyllä suosittelisi. Lisäksi tällaiseen työnkulkuun liitty loputon ja ainainen sota pölyä vastaan! Tarkoitukseni on kirjoitella joku dedikoitu juttu Plustekin laitteesta tänne blogiin kunhan vain saan aikaiseksi. Mutta nyt - rulla Rollikkaan ja ulos!

Kolmen klassikon kuva: Rollei 35, Tri-X, Rodinal.
Onhan näissä ihan oma fiiliksensä, pölyt ja kaikki!

Rollei 35

Kirjoitin aiemmin muutamasta digitaalisesta suosikkikamerastani, jolloin huomasin yllätyksekseni niiden kaksi yhdistävää piirrettä - molemmat olivat kompaktin kokoisia, joka on ihan ymmärrettävästi hyvä ominaisuus kameralle, mutta molemmissa oli myöskin käytössä kiinteä optiikka polttoväliltään 40mm-e. Tämä jälkimmäinen ominaisuus olisi varmaankin monen mielestä erittäinkin rajoittava ja mahdollisesti myös tylsä ominaisuus, mutta jostain syystä se tuntuu sopivan minulle.

Kameraperhe kasvoi taannoin yhdellä yksilöllä joka täyttää edellämainitut kriteerit hienosti, nimittäin Rollei 35:lla, joka on kai edelleenkin maailman pienin mekaaninen 35mm filmikamera. Sen eri versioissa on kaikissa ollut kiinteä 40mm optiikka, joskin näistä on ollut tarjolla muutamia eri variaatioita aikojen saatossa, kameraa kun valmistettiin hurjan pitkään, ainakin kolmella vuosikymmenellä. Kaikkine erikoisuuksineen Rollei 35 on hieno insinöörityön mestarinäyte, jossa koko suunnittelun lähtökohtana on ollut koota kaikki vaativan valokuvaajan tarvitsema mahdollisimman pieneen pakettiin. Lisäksi työn laatu on sitä luokkaa että kamerat kestävät aikaa ja olosuhteita. Oma yksilöni on loistokondiksessa vaikka sarjanumeron perusteella ajoittuu vuoteen 1974. Kyseessä on alkuperäinen "Rollei 35" -malli jossa on 40mm/f3.5 Tessar -optiikka. Myöhemmissä malleissa oli vaihtoehtona myös 40mm/f2.8 Sonnar ja mallimerkinnöiksi vaihtui 35 T ja 35 S sekä myöhemmin valotusmittarin siirryttyä etsimeen 35 TE ja 35 SE. Olemassa oli myös budjettimalli 35 B halvemmalla optiikalla ja osilla.

Kameran tunneituin erikoisuus lienee salamakenkä, joka ei mahtunut kameran päälle vaan sijoitettiin sen pohjaan - jos tällä aikoo salamakuvia ottaa, kamera on käytännössä käännettävä ylösalaisin mikäli haluaa valon lankeavan kohteeseen jotenkin luonnollisemmasta suunnasta. Samoin filmilaskuri on sijoitettu kameran pohjaan, jalustakierteen viereen.

Eivätkä ne erikoisuudet siihen lopu. Filmi kulkee kamerassa "väärään suuntaan" eli oikealta vasemmalle, josta syystä filminsiirtovipukin on vasemmalla puolella kameraa. Tähän tottuu yllättävän nopeasti.

Näiden erikoisuuksien lisäksi nykyajan digeihin tottunut valokuvaaja joutuu tietenkin myös tekemään kaiken itse, mitään automatiikkaa tämä vekotin ei tarjoa.

Testirullallisen perusteella kaikki valotusmittaria myöten toimii niinkuin pitääkin ja lasi on skarppi ja kontrastikas. Rollei 35 on työkalu, joka on tehty kuvaajalle - se ei tee mitään puolestasi mutta ei myöskään haittaa kuvaamisprosessia. Kuvaaminen ei lopu virran puutteeseen tai pakkaseen. Se vain toimii. Ajatuksissani on ajaa Rolleista läpi mustavalkofilkkaa rulla toisensa perään nyt kun aurinkokin alkaa taas paistelemaan tänne pohjolan perukoille ja mahdollisesti kehitelläkin rullat itse. Fiilistelyä, fiilistelyä...

Mustavalkoista filmiä Minoltassa

Aiempien filmillekuvaamiskokeiluiden jatkoksi halusin kokeilla myös "oikeaa" mustavalkofilmiä vanhassa Minolta Dynax 600si:ssäni. Selvisi, että toisin kuin alunperin kuulin, Espoon Sellon Fotokulma kyllä kehittää ja skannaa kuvat CD:lle myös mv-filmeistä. Erona on vain se, että värinegalta palvelu onnistuu tunnissa, mutta mustavalkoinen lähetetään kerran viikossa jonnekin kehitettäväksi ja se palaa liikkeeseen skannattavaksi viikkoa myöhemmin. Tästä johtuen kuvien saaminen kesti noin kaksi viikkoa, eli aivan poskettoman kauan. No, kuvasin kuitenkin rullan Kodakin neljäsatasta TMaxia nähdäkseni miltä se skannattuna näyttää. Mustavalkoisella filmillä hintaa tuli hiukan enemmän kuin viimeksi kokeilemallani värinegatiivifilmillä, sillä filmi oli hiukan kalliimpaa samoin kuin kehitys. Skannauksen hinta oli sama. Lopullinen hinta oli noin 50 senttiä per ruutu. Hinnan puolesta tässä touhussa ei siis ole mitään järkeä jos ei kehitä ja skannaa itse.

Valitettavasti kuvatkin olivat tällä kertaa pettymyksiä. Skannatut kuvathan sai kyseisestä liikkeestä siis 2000x3000 pikselin JPG-muotoisina. Kaikki kuvat on kuitenkin skannattu siten, että huippuvalot ovat palaneet puhki, ja koska tiedostot ovat valmiiksi JPG-pakattuja, ei niistä oikein ole mitään pelastettavissa kuvankäsittelylläkään. Luupin kanssa negatiiveja tarkastellessa kyseiset kohdat eivät kuitenkaan ole mitenkään puhki joten ongelma on skannauksessa. Alla yksi vähemmän puhkipalanut esimerkkikuva rullalta:

Kodak TMax 400, Minolta 50mm/2.8 macro

Kuviin on lisäksi skannauksessa tullut lämmin sävy, en tiedä onko se jotenkin tarkoituksella lisätty, mutta voisihan mustavalkoiset saada mustavalkoisena. Vaikkei sävyä ensin ehkä huomaakaan, värit poistamalla kuva näyttää melkolailla erilaiselta:

Sama kuva oikeasti mustavalkoisena

Alla vielä 100% osasuurenos samasta kuvasta.

100% Osasuurennos

Loppupäätelmänä voisi todeta, että mikäli kinofilmin kanssa haluaa nykypäivänä leikkiä, eivät nämä tavalisten fotoliikkeiden kehitys- ja skannauspalvelut oikein ole kelvollisia. Prosessissa on aika monta vaihetta ja lopputulokset eivät välttämättä ole tasalaatuisia kerrasta toiseen. Tässäkin asiassa siis pitäisi kaikki tehdä itse, kehittää filmit ja skannata kunnollisella filmiskannerilla ruutu kerrallaan. Siinäkin saattaa tuhraantua useampi ilta skannaillessa ja pölyjä siistiessä että homma ei taida olla oikein sen arvoista.

Kuvasin samana päivänä samalla Minoltan 50mm/2.8 macro -objektiivilla myös Sony a200 -kameralla ja kyllä ne kuvat vaan ovat niin paljon parempia kaikin puolin, nähtävissä saman tien ja RAW-tiedostoina käsiteltävissä ihan niin paljon kuin vain haluaa. Alla vielä yksi esimerkkikuva:

Sony a200, Minolta 50mm/2.8 macro, f4.5, ISO 400

Keskikoon filmiä koneeseen

Aiemmin kokeilin palata kuvaamaan filmille osittain fiilistelymielessä. Sen kokeilun tuloksia voi lukea täältä. Filmijärkkärillä kuvaamiinen oli ihan hauskaa fiilistelyä mutta mitään kovin hyvää teknistä syytä filmiin palaamiselle en mielestäni löytänyt. Kuvanlaatu oli ihan kelvollinen halvan "kuvat tunnissa" -skannauksen lopputuloksena. Keskikoon filmi, eli se satakakskymppinen, pitäisikin sitten olla jo eri asia, negatiivi kun on kuusi senttimetriä kanttiinsa. Sävykkäämpiä kuvia, vähemmän suurennustarvetta, lupailivat aina niin avuliaat Internetin harrastajapalstat. Kun kerran filmille kuvaamisen kokeilu vuosikymmenen tauon jälkeen oli aloitettu, ei sitä voinut yhteen kertaan lopettaa. Onneksi komeroista löytyi lääkettä tähänkin vaivaan!

Yashicaflex

Yashicaflex C, circa 1958

Kokeilun päätahdeksi valikoitui komerossa ollut Yashicaflex. Kyseessä on niin kutsuttu kaksisilmäinen peilikamera (twin lens reflex, TLR), joka on minulle kulkeutunut isoäidin kautta. Pienellä selailulla ajoitin kyseisen kameran valmistusvuoden jonnekin 1950-luvun loppuun. Kamera syö siis 120-koon rullafilmiä ja valottaa 6x6 -kokoisia ruutuja. Yhdelle rullalle menee niitä 12 kappaletta. Kuvaava linssi on 80mm/f3.5.

Etsinkuva on kameran päällä mattalasilla, ja se on peilikuva, joka tuottikin alkuun hieman haparointia rajaamisen suhteen. Etsimeen tuijottaessa tuli kameraa aina käännettyä väärään suuntaan ennenkuin peilikuvaan alkoi tottumaan. Kuva ei kuitenkaan ole ylösalaisin kuten suuremman filmikoon kameroissa tapaa olla. Monissa kaksisilmäisissä on myös niinkutsuttu urheiluetsin, eli painamalla etsimen luukun alas saa itselleen 6x6-kokoisen hahlon jonka läpi maailmaa voi sitten tiirailla ilman mitään välissä olevaa optiikkaa. Sanomattakin on selvää että rajaaminen tällä menetelmällä on jo sitten vain vähän sinne päin. Toinen kaksisilmäisen erikoispiirre on parallaksivirhe, joka aiheutuu etsinkuvan ja kuvaamislinssin välisestä etäisyydestä. Tämä vaikuttaa lähinnä lähikuvien rajaamismahdollisuuksiin.

Alku aina hankalaa

Tilasin netistä pari rullaa Kodakin Tri-x:ää koossa 120. Hinta oli muistaakseni neljä tai viisi euroa per rulla. Yksi ilta meni ensin filmin lataamisen opiskeluun. Onneksi minulla oli tähän käyttöön yksi valottunut rullafilmi, jonka kanssa harjoittelin kansi auki, kunnes olin selvittänyt itselleni yritys ja erehdys -menetelmällä missä järjestyksessä filminkelaamista ja laskurin nollaamista pitää tehdä jotta nuo laskurin laskemat kaksitoista ruutua osuvat rullalla oikeaan kohtaan. Kiinnostuneille seuraavaksi ohjeet miten filmin lataaminen toimii juuri tässä kyseisessä Yashicaflexissä:

1. Avaa takakansi pyörittämällä pohjassa olevaa nuppia.
2. Aseta uusi filmirulla alas ja edellisen rullan tyhjä puola ylös. Tarvitset siis aina yhden tyhjän puolan, jolle uusi filmi lopulta kelautuu.
3. Kiinnitä filmin pää tyhjälle puolalle pujottamalla.
4. Kelaa filmiä ruuvaamalla filminsiirtonuppia, kunnes filmin taustapaperissa olevat nuolet osuvat kohdakkain kamerassa olevien nuolten kanssa.
5. Sulje kansi ja ruuvaa se kiinni.
6. Nollaa filmilaskuri vetämällä kynällä tai vastaavalla tikulla samalla painaen filminkelausrullan keskellä olevaa nappia. Kamera päästää räpsähtävän äänen ja filminsiirtoruudussa näkyy "S".
7. Kelaa filmiä eteenpäin, kunnes kamera napsahtaa ja filminsiirtoruudussa näkyy "1".
8. Nyt kamera on valmis kuvaamiseen.
9. Ruudun ottamisen jälkeen paina kerran filminsiirtonupin keskeltä, ja rullaa sitten seuraava ruutu kohdalleen.
10. Kahdennentoista ruudun jälkeen kelaa filmi loppuun asti, avaa kansi ja ota rulla talteen. Kuvattu rulla kannattaa varmistaa vaikkapa maalarinteipillä tai kumilangalla ettei se pääse aukeamaan ja valottumaan.

Filminsiirtoon liittyy myös seuraava hankaluuteni. Viisikymmenluvun kameroissa kun ei tapaa olla automaattista filminsiirtoa vaan otetun kuvan jälkeen kuvaajan pitäisi muistaa ihan itse kelata filmi seuraavan ruudun kohdalle. Yashicaflexissä suljin viritetään ihan eri vipstaakista kuin mistä filmin siirto tapahtuu, joten kamera ei mitenkään estä kaksoisvalottamasta samaa ruutua. Tällainen taidekuva minulta tietenkin syntyi ensimmäiseksi ruuduksi rullalle. Tämän jälkeen yritin visusti muistaa kelata filmin heti kuvan ottamisen jälkeen.

Ensimmäinen ruutu. Taidetta.

Kuvaamaan

Koska Yashicaflexissä ei ole minkäänlaista valotusmittaria, käytin Panasonic GF1:tä valotusmittarina, eli asetin siihen vain saman ISO-arvon kuin käyttämässäni filmissä (400) ja aukon jolla aioin kuvan ottaa. Tämän jälkeen mittasin GF1:n antaman suljinajan ja asetin Yashicaflexiin lähinnä vastaavan suljinajan. Korvakuulolta olin todennut, että linnunpöntön suljinajat eivät ainakaan pitkässä päässä olleet enää ihan kohdallaan mutta toivoin mustavalkofilmin valotusvaran antavan tämän verran anteeksi.

Peilikuvan kanssa sommittelu oli hiukan hankalaa kun kameraa tuli aina käännettyä ensin väärään suuntaan. Mitään kovin nopeatempoista kuvaamista en tällä kameralla kyllä voisi kuvitella tekeväni, vaikka tiedän kyllä että aikanaan lehtikuvaajatkin käyttivät samanlaisia kameroita työkseen. Paremmin kamera sopii mielestäni jalustalta työskentelyyn, jossa kuiluetsin onkin omiaan.

Tarkentaminen oli yllättävän helppoa Yashicaflexin mattalasille ja lisäksi apuna on pieni suurennuslasi jonka saa käännettyä etsimen kuilusta esiin kriittisempää tarkentamista varten.


Filmin kehitys ja skannaus

Tällä kertaa kokeilin Espoolaista Fotoyks-liikettä filmin kehitys- ja skannauspalveluna. Tilasin filmin kehityksen, koevedossarjan sekä kuvat CD:lle. Kokonaisuudelle tuli hintaa n. 15 euroa per rulla. Kun tähän lisää filmin hinnan ja muistaa että rullalla on kuitenkin vain 12 kuvaa, tuli hinnaksi siis jo yli puolitoista euroa per kuva! Eipä tällaisella kameralla toisaalta tule niin paljoa räpsittyäkään kuin vaikkapa nyky-digeillä. Kehitystä ja valmiita kuvia piti odotella pari arkipäivää.

Positiivinen yllätys oli se, että sain käteeni kaikki 12 kuvaa, eli olin onnistunut filmin lataamisessa oikein ja linnunpönttökamera oli niinikään toimittanut hommansa oikein! Kaikki valotuksetkin olivat sen verran kohdallaan, että kuvasta sai ihan hyvin ainakin selvää mitä se esitti.

Negatiivit näyttäisivät silmämääräisesti ja luupillakin tarkasteltuna olevan ihan hyvälaatuisia, toki Yashicaflexin ja kuvaajan yhdistelmä oli onnistunut ylivalottamaan muutamia ruutuja. Näistä saisi varmasti pimiössä ihan hienoja suurennoksia, mutta valitettavasti käytössäni ei enää ole pimiövarustusta. Hintaan kuulunut koevedossarja sisälsi 10x10cm printit, jotka oli tehty mattapintaiselle Kodakin paperille. Sinänsä en näitä mihinkään tarvinnut mutta tulivatpahan mukana. Ehkä niistä voisi vaikkapa laminoida nostalgiahenkisiä lasinalustoja...

Ensitilauksen yhteydessä edullisesti saatavat skannaukset olivat tarjolla vain resoluutiolla, joka on 2000 pikseliä kuvan lyhyellä sivulla. Kuuskertaakutosesta syntyi siis vain 2000x2000 pikselin skannattuja faileja jpg-muodossa. Skannerisoftassa on selvästi ollut jotain automatiikkaa, koska kuvissa näkyy paikka paikoin terävöittämisessä syntyneitä artefakteja (juu, tarkistin luupilla että niitä ei ollut negatiivilla). Alla muutama esimerkkikuva.

Kuva täynnä pienenpientä detaljia. Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/100s

Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/300s

Näin pienet ja heikkolaatuiset skannaukset eivät millään tapaa tee oikeutta keskikoon filmin erottelukyvylle eikä sävykkyydelle, eli jos tällä kameralla aikoo kuvata pitää kuvat saada skannatuksi paremmin. Saman tien voisi sitten jo filminkin kehittää itse. Ja mikäli liikkessä tehtyihin skannauksiinkin saa pölyhiukkasia kaupan päälle niin tietää jo minkälaisia ongelmia kotioloissa saa aikaiseksi pölyn kanssa. Paremmat filmiskannerit osaavat tosin kyllä jo varsin hyvin korjata pölyhiukkaset kuvista automaattisesti, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Jos löydän jostakin keskikoon negalle sopivan skannerin lainaksi, kokeilen skannata muutaman ruudun kunnolla ja palaan asiaan blogissani myöhemmin.

Loppupäätelmät

Jos tätä kameraa johonkin haluaisi oikeasti käyttää, niin voisin ehkä kuvitella kuvaavani jonkin oman projektin kokonaan tällä saadakseni koko kuvasarjaan omanlaisensa fiiliksen. Tämä kuitenkin vaatisi ehdottomasti laadukkaamman skannauksen joka pitäisi siis joko tehdä itse tai maksaa huomattavasti enemmän parempilaatuisesta skannauksesta. Toinen vaihtoehto olisi vedostaa koko projekti analogisesti eli pimiössä...

Muistikirjaan saa kuvien EXIF-tiedot analogisesti talteen.

Plussat ja miinukset:

+ Linnunpöntöllä kuvaaminen on hauskaa, ainakin sivustakatsojien mielestä
+ Kuvia joutuu harkitsemaan ja työstämään enemmän heti kuvatessa
+ Negatiiveissa on paljon potentiaalista resoluutiota

- Filmi pitäisi kehittää ja skannata itse, joka on vaivalloista
- Erillisen valotusmittarin tarve jos haluaa valotukset kohdalleen
- Peilikuva etsimessä vaatii totuttelua

Täydenkennon Minolta osa 2

Jutun ensimmäinen osa löytyy täältä.

Vein kuvatut rullat kehitettäväksi Sellon Kuvakulmaan Espoossa, josta sain kehitetyt filmit ja kuvat CD:lle tunnissa. Veloitus oli tasan kympin per rulla. Kotona sitten vain CD:t koneeseen ja kuvat kovalevylle. Tästä eteenpäin työnkulku on jo sitten digitaalinen, joskin originaalit ovat nyt vain JPG-muodossa. Resoluutio on kuitenkin ihan riittävä, 2000x3000 pikseliä.

Kuvia

Osa kuvista oli pettymyksiä, olin jo ehtinyt unohtaa että filmi on aina tehty vain yhdelle valkotasapainolle. Isossa osassa kuvia tämä oli pielessä ja sitä myötä värit vinksallaan. Valkotasapainoa saa tietenkin korjattua jälkikäsittelyssä, mutta kyllä digijärkkäri vie tässä kohtaa voiton 6-0 automatiikallaan. Terävyys sen sijaan yllätti positiivisesti.

Minolta Dynax 600si, Minolta 50mm/2.8 Macro, koko ruutu

Ylläoleva kuva on hyvä esimerkki tällä työnkululla saavutettavissa olevasta terävyydestä. Alla 100% suurennos:

100% Osasuurennos

Esimerkkikuvia

Alkuperäinen ajatukseni oli kuvata mustavalkoiselle filmille koska ajattelin nimenomaan saavani kuviin "filmin fiilistä", mutta tämän kuvat tunnissa CD:lle -palvelun löysin vain värinegatiivifilmille joten sain skannatut kuvat väreissä. (Jos joku lukijoista tietää vastaavanlaisen palvelun mustavalkofilmeille niin jättäkää kommentti, kiitos!) Äkkiäkös niistä tekee sitten kotona mustavalkoisia. Alla muutamia esimerkkejä, kukin voi itse arvioida miten paljon näissä on nyt sitä filmin fiilistä sitten. Kaikki ovat kokonaisia ruutuja reunasta reunaan.

Minolta 50mm/2.8 Macro

100% Osasuurennos edellisestä

Minolta 50mm/2.8 Macro

Minolta 50mm/2.8 Macro

Lopuksi

Miltä se sitten tuntui kuvata pitkästä aikaa filmijärkkärillä verrattuna digitaaliseen? Fiilikset vaihtelivat - välillä ihmettelin että miksi olen tämän kameran jälkeen ostanut jo kaksi digijärkkäriä (Konica Minolta 5D ja sen jälkeen Sony a200), kun olisin ihan hyvin tullut toimeen pelkän filmiskannerin hankkimisella. 600si on edelleen ihan pätevä kamerarunko ja mukava kuvata, mutta toki kehittäminen ja skannaaminen tuovat lisää työläitä työvaiheita. Toisaalta välillä taas ihmettelin kuinka paljon hankalampaa onnistuneiden kuvien ottaminen olikaan filmiaikaan ja kuinka paljon digitaalisuus on hommaa helpottanut.


Plussat:

+ Etsinkuva
+ Kuvaustuntuma ja fiilis
+ Riittävä kuvanlaatu
+ Takanäytön puute (Ei tarvitse koko ajan kurkistella otettuja kuvia vaan voi keskittyä niiden ottamiseen)

Miinukset:

- Takanäytön puute (Tulikohan siitä nyt hyvä kuva vai ei? Asia selviää vasta seuraavana arkipäivänä.)
- Filmin ja kehityksen hinta
- ISO-herkkyyden ja valkotasapainon säätämisen mahdottomuus

Suosittelen kyllä ainakin lyhytkestoista paluuta analogiseen kaikille joita kuvaaminen ja kamerat kiinostavat, siinä saattaa jopa oppia (uudelleen) jotain. En silti aio palata kokonaan filmiaikaan, sen verran helpompaa digikuvaaminen on. Joskus on kuitenkin mukava vähän fiilistellä, vai mitä?

Täydenkennon Minolta

Lueskeltuani aikani Internetin syövereistä valituksia siitä kuinka huonoja nykyisten APS-C -kokoisten digijärkkärien optiset etsimet ovat, päätin ottaa asiasta selkoa. Itsekin olin ihmetellyt miten se käsin tarkentaminen ei 90-luvulla tuntunut yhtä hankalalta kuin nykyään - olikohan vain aika kullannut muistot vai oliko näkö heikentynyt ajan myötä?

Onneksi kellarikomerosta löytyi täydenkennon Minolta-järkkäri. Analoginen, ei digitaalinen. Tarkemmin sanottuna kävin kaivamassa kellarista vanhan Minolta Dynax 600si Classic -filmijärkkärirunkoni, jonka olen ostanut uutena joskus vuonna 1995 tai sinne päin. Patterikin on varmasti jo kymmenen vuotta vanha ja ollut kaiken aikaa kamerassa, mutta niin vain kamera heräsi henkiin pelkkää ON/OFF -kytkintä siirtämällä. Ja kyllä vain - etsinkuva on Sony a200:een verrattuna valtava! Eroa on juuri sen verran että käsin tarkentaminen on 600si:llä vaivatonta ja a200:lla hankalaa. Toinen miellyttävä yllätys on tietenkin laajakulmaobjektiivien herääminen henkiin - vakiokakkulani 24mm/2.8 onkin yhtäkkiä taas kunnon laajis kropatun 36mm kinovastaavan sijaan.

Kun etsimen ero oli tullut selvitettyä, alkoi mieltä vaivaamaan ajatus että noinkohan tällä filmijärkkärillä voisi oikein ottaa kuviakin? Ja kun kamera oli kerran jo kaivettu esiin niin pitihän sitä päästä kokeilemaan.

Minolta Dynax 600si Classic, Minolta 24mm/f2.8

Minolta Dynax 600si Classic on automaattitarkenteinen ja valonmittaukseen se käyttää 14-segmenttistä hunajakennokuvioitua matriisia. Valittavissa on P,A,S ja M -moodit, automaattitarkennuksen alue voi olla joko pistemäinen tai laaja ja valonmittaus voidaan tehdä laajalla, keskustapainotteisella tai pistemittauksella. Minoltan langaton salamaohjauskin löytyy. Classic-mallin erityispiirre oli kuitenkin se, että valotuksen korjailuun on selkeät pyöritettävät säätimet joista nopeasti näkee kaikki kameran kulloisetkin asetukset - jo 90-luvulla järjestelmäkameroissa oli yleistynyt trendi jossa muutamilla kytkimillä säädettiin erilaisten valikoiden avulla kameran asetuksia. Aiemmin omistamani 2xi -mallin kanssa koin ongelmaksi juuri sen, että pakkasella LCD-näyttö hyytyi eikä sen jälkeen enää mitenkään voinut tietää tai varmuudella muuttaa asetuksia josta syystä vaihdoin sen tähän nimenomaiseen 600si -yksilöön.

600si:n erittäin käyttäjäystävällinen käyttöliittymä kameran päällä. Lisää manuaalisia kytkimiä löytyy kameran takaa ja edestä, ja niistä todellakin yhdellä silmäyksellä tietää seuraavan kuvanottohetken asetukset. Mitään manuaalia tai valikkojen selaamista ei tarvitse.

Iloisen jälleennäkemisen ensitunnelma oli siis, että 600si pesee nykyisen digijärkkärini kennon koossa, etsinkuvan laadussa sekä kuvaustuntumassa. Suurin miinus on tietenkin takanäytön puuttuminen, kuvan virheet pitää nähdä jo kuvatessa tai vasta filmin kehityksen jälkeen - noinkohan sitä osaisi vielä kuvata ilman takanäytön apua kun siihen on ehtinyt tottua? Myöskään ISO-herkkyyden vaihtaminen tai automaattinen valkotasapainon säätö lennossa kesken rullan ei onnistu!

Filmiä sisään sitten

Projektin seuraava vaihe oli sitten selvittää mistä ja millä rahalla saa nykyään kinofilmiä, sen kehitystä ja saako jossain edullisesti myös skannattua kinoruudut digitaaliseen muotoon. Yllättävän monessa paikassa onnistuu vielä nykyäänkin kaikenlaisten filmien kehittäminen, ja muutamissa paikoissa ainakin löytyi myös palvelu värinegarullan kehittämiselle ja "kuvat CD:lle"-skannaukseen samassa yhteydessä, ilman paperikuvien pakko-ostamista. Hinnat kehitykselle ja skannaukselle tuntuivat huitelevan kymmenessä eurossa ja vähän ylitse paikasta riippuen.

Kävin siis ostamassa itselleni pari rullaa värinegatiivifilmiä. Valikoima ensimmäisessä vastaantulleessa valokuvaliikkeessä ei ollut kummoinen joten otin summan mutikassa 3-packin Fujicolor Superia 200:sta. Ilokseni huomasin kuitenkin että tarjolla oli myös mustavalko- ja diafilmiä eri herkkyyksillä.

Jos miettii, että filmirulla, sen kehitys ja skannaus maksavat yhteensä jo yli kympin, tulee yhdelle kuvalle hintaa pyöreästi  viisikymmentä senttiä - myös niille epäonnistuneille. Ja jos nykyaikaisen, harrastajatason digijärkkärirungon saa nykyään jo noin kolmella sadalla eurolla niin jo kuudensadan kuvan ottamisen jälkeen filmikulut ylittävät digikameran hinnan. Ero tietenkin kapenee jos löytää filminsä edullisesti ja kehittää ja skannaa sen itse, mutta silti yllätyin laskettuani kuinka kallista filmille kuvaaminen onkaan. Toisaalta, ammattilaistason filmijärkkäreitä saa nykyään pilkkahinnalla verrattuna vastaavan tason digirunkoihin.

Harmillista että ei taida olla juuri kenenkään taloudellisissa intresseissä valmistaa filmirullan kokoista ja muotoista digitaalista "kennoa" jonka voisi sujauttaa minkä tahansa filmikameran sisälle... tässäkin on aivan oivallinen kamera josta tallennusmedian kehitys vain on ajanut pahasti ohitse.

Kuvaamaan

Kameran kanssa samassa pussukassa oli tallessa myös silloinen esite, jossa kehuttiin kameran olevan hiljainen käyttää. Tämä osoittautui heti ensilaukauksella hiukan liioitelluksi mainospuheeksi, ainakin nykypäivän standardeilla. Rämähdys, joka kuuluu täyden kennon peilin tehdessä tilaa valolle on melkoinen! Otettuani ensimmäisen koekuvan huomasin tuijottavani kameran takaseinässä olevaa filmi-ikkunaa toivoen saavani siitä jonkin vahvistuksen sille, että kuvanotto onnistui. No such luck. Kuvan näkee vasta kun rulla on kehitetty. Aika nopeasti tähän välittömän palautteen puuttumiseen kuitenkin tottui ja se alkoi tuntua jopa vapauttavalta kun joka kuvan jälkeen ei tarvinnut tihrustaa ja zoomata kuvaa kameran takanäytöltä. Kuvaaminen sujui jotenkin jouhevammin ilman tätä välitihrustelua.

Kamera sinänsä toimii kuin ajatus, kaikki säätimet osuvat heti sormiin tarvittaessa, etsimessä näkyy kaikki tarpeellinen, tarkennus ja mittaus pelittävät niinkuin pitääkin. Syväterävyyden tarkistusnappulakin löytyy ja sitä tuli hiukan käytettyäkin - osittain siksi että tuntuma täydenkennon syväterävyyksiin oli kadonnut ja osittain myös siksi, että etsinkuva on oikeasti tarpeeksi iso ja kirkas jotta syväterävyyden arviointi onnistuu.

Ensimmäisen rullan kuvasin pilvisellä säällä ja valoa oli hiukan niukasti käsivaralta kuvaamiseen ISO 200 filmille. Kuvasin Minoltan 24mm/2.8 ja 50mm/2.8 Macro objektiiveilla. Kuvausaukot olivat 2.8 ja 11 välillä, suljinajat 1/30 - 1/200. Tämä tieto tulee kuvaajan ulkomuistista, mitään EXIF-dataa ei ole tietenkään.

Seuraava erityishuomio tuli 24. kuvan kohdalla. Kamera alkoi suristelemaan filmiä takaisin rullalle, eikä kuvia voinut ottaa ennenkuin oli saanut ladattua uuden rullan kameraan! Ja 24 kuvaa ei ole nykyään kovinkaan paljon, vaikka tietoisesti pyrin kuvaamaan vain yhden ruudun per kuva, ei duplikaatteja eikä valotuksen haarukointeja. Sonyssäni on yleensä 4GB:n kortti, johon mahtuu kymmenkertainen määrä kuvia! Ja kortin voi käyttää uudelleen ja uudelleen toisin kuin filmirullan.


Jutun toinen osa, jossa on kuvia ja lopputuloksia löytyy täältä.