lauantaina, joulukuuta 18, 2010

Leican 45mm f2.8 Macro-Elmarit ensituntumalta


Tällä kertaa kokeiltavanani on Leican ja Panasonicin yhteistyönä micro-4/3:lle syntynyt Leica DG Macro-Elmarit 1:2.8/45 ASPH. Loksautin sanahirviön takana majailevan objektiivin kiinni Panasonicin GF1:een ja kokeilin mihin siitä on.

Tuntuma ja speksit

Kyseessä on siis makro-objektiivi ja sen suurin kuvaussuhde onkin vaikuttavat 1:1, eli kuva-alan saa täytettyä kennon kokoisella kohteella. Lähin tarkennusetäisyys on 15 senttiä kennon tasosta, eli lähimmillään kohde on vain reilun viiden sentin päässä etulinssistä, objektiivi kun itsessään on 63mm pitkä. Painoksi ilmoitetaan 225 grammaa joka on oikeasti tosi vähän tällaiselle putkelle. Mukana tulee suojapussukka ja kulmikas muovinen vastavalosuoja joka on kyllä varsin lyhyt mutta ajanee asiansa sivuvalojen kanssa. Ikävää sinänsä, vastavalosuojaa ei saa muotonsa vuoksi käännettyä takaperin objektiivin nokalle kuljetusta varten. Etulinssi ei pyöri tarkennettaessa joka on hyvä uutinen polarisaatiosuotimien käytössä.

Muutoin objektiivi on varsin jämäkän tuntuinen, tarkennusrengaskin tuntuu paremmalta käteen kuin muissa Panasonicin kakkuloissa. Objektiivissa on kaksi ulkoista kytkintä, toinen tarkennuksen rajoittimelle (FULL/LIMIT) ja toinen kuvanvakaajalle (ON/OFF). Kuvanvakaaja tuntuu hiukan auttavan käsivarakuvaamisessa normaaleilla kuvaamisetäisyyksillä mutta varsinaisessa lähikuvaamisessa sen hyöty on aika vähäinen - usein lähikuvaamisessa suurempi ongelma on se, että ohut syväterävyysalue huojuu edestakaisin ja tälle seikalle vakaaja ei osaa tietenkään tehdä mitään. Tuskinpa kukaan vakavissaan varsinaisia makrokuvia käsivaralta kuvaakaan.


Leican brändi ei ole liikaa esillä
Suodinkierre on 46mm eli sama kuin Panasonicin pannukakuissa (20mm ja 14mm). Kolmistaan nämä lasit muodostavatkin melkoisen power-trion pienikokoisina ja valovoimaisina objektiiveina. Koko kolmikko mahtuu takin taskuihin kevyesti ja silloin kyydissä on jo 28mm, 40mm ja 90mm kinovastaavat polttovälit, mukana on valovoimaa, laajakulmaa, lähitarkenteisuutta, melkein kaikkea mitä kuvaaja tarvitsee. Ainoastaan pitkä putki puuttuu, mikään lintukuvaajan kombinaatio tämä ei ole. Mutta pisteet suodinkierteen valinnasta, pienet asiat ratkaisevat joskus kentällä kuvatessa - näille kolmelle riittää yhdet ja samat (pienet!) filtterit.

Tarkennus toimii moitteettomasti ja on hiljaisempi kuin 20mm pannukakussa. Myös käsin tarkentaminen on helppoa ja tuntuma on hyvä, vaikka tässä kuten muissakin m4/3-laseissa tarkentaminen tapahtuu epäsuorasti tarkennusmoottoria pyörittämällä (focus-by-wire).

Testikuvia

Alla ensimmäisiä testikuviani, ne on otettu jalustalta ihan  normaalissa huoneen valossa ja pienennetty jpg-muotoon ilman sen kummempia kikkailuja.

Panasonic GF1, Leica 45mm, f11, ISO 200
100% osasuurennos edellisestä

Skarpeimmillaan objektiivi on omien epätieteellisten testikuvieni perusteella f5.6 kohdilla, jonka jälkeen diffraktio alkaa vähitelleen syömään terävyyttä. Lasin kanssa meneekin varmasti hetki optimoidessa, lähikuvissa kun usein olisi tarpeen saada mahdollisimman paljon syväterävyysaluetta mutta liika himmentäminen heikentää kuitenkin terävimpien osien terävyyttä. Ihan niinkuin muillakin kamera/objektiivi -yhdistelmillä, tälläkin kuvaamiseen saa varmasti ajan kanssa tuntuman siitä minkälaiselle aukolle missäkin tilanteessa uskaltaa himmentää. Toisaalta objektiivi on myös erittäin terävä jo täydellä f2.8 aukolla joten mikäli syväterävyyttä ei kuvassa kaipaa, tällä voi ihan hyvin kuvata luukut auki!

Panasonic GF1, Leica 45mm macro, f8, ISO 200

100% osasuurennos edellisestä

Kaiken kaikkiaan kyseessä on loistava objektiivi, jonka ainoa varsinainen haittapuoli on sen kova hinta. En vielä päässyt kokeilemaan kuinka hyvin objektiivi soveltuu muotokuvatyyppisiin tilanteisiin mutta eiköhän sekin hetki joskus tule ja siitä silloin sitten lisää.

Jos kuvaa m4/3:lla, tykkää lähikuvauksesta eikä ole vielä kirjoittanut joulupukille niin tässä on kyllä oivallinen toive. Hyvää joulunodotusta kaikille blogini lukijoille!

Plussat ja miinukset

+ Erittäin skarppi
+ Pienikokoinen ja kevyt makro-objektiiviksi
+ Sama 46mm suodinkierre kuin pannukakuissakin

- Kallis
- Melko turhanoloinen vastavalosuoja

torstaina, joulukuuta 02, 2010

Kaksi digitaalista suosikkia


Mietiskelin tässä taannoin omistamiani kameroita, nykyisiä ja entisiä ja kummastuksekseni tajusin että niiden joukosta kaksi nousee ylitse muiden. Ne ovat tavallaan ihan erilaisia kameroita mutta molemmista löytyy pari yhdistävää piirrettä.

Toinen kameroista on nykyinen Panasonicin GF1 joka on kuin tehty minulle, varustettuna skarpilla ja kompaktilla 20mm pannukakkulinssillä tietenkin. Toinen on ehkä yllättävämpi valinta, nimittäin vanha Canonin digital ixus i -pokkari jonka ostin joskus 2004 muistaakseni. Se oli siihen aikaan erittäin pienikokoinen neljän megapikselin kamera, vain noin yhdeksän senttiä kertaa neljä ja puoli. Pikku-ixus oli monessa mukana ja sillä olen kuvannut monia hienoja muistoja matkan varrelta.

Ensimmäinen yhdistävä tekijä on tietenkin pieni koko, vaikkei GF1 mikään varsinainen pokkari olekaan. Mutta kuitenkin kumpikin kamera on sen kokoinen että sitä jaksaa pitää mukanaan. Ja paras kamerahan on aina se joka on mukana.

Toinen ja yllättävämpi yhtäläisyys kameroiden välillä on se, että molemmissa on kiinteä, kuvakulmaltaan 40-millistä vastaava objektiivi. Ja mainittakoon nyt että monenlaisia zoomejakin minulla on ollut ja on toki edelleen. Jotenkin vaan zoomien kanssa kuvaaminen on erilaista ja 40mm on juuri sopiva kompromissi yleislasiksi. Se ei ole niin laajakulmainen että sommittelu vaatisi liikoja tai korostaisi saatikka vääristäisi kuvan elementtejä, eikä myöskään niin kapea että kuvista puuttuisi syvyys. Nelikymppisellä on vaivatonta ottaa luonnollisen näköisiä kuvia. Tarpeen vaatiessa nelikymppinen on laajis ja tarpeen vaatiessa se näyttää lyhyeltä teleltä! Panasonicin hyvä valovoima on toki vielä plussaa syväterävyyden suhteen. Ixuksen linssissä oli f2.8 valovoima, joka sekin riitti moneen tilanteeseen.

Valitettavasti pikku-ixus sitten aikanaan hörppäsi yhden kerran liikaa merivettä ja lakkasi toimimasta.  Se hautautui kaapin pohjalle vuosiksi, mutta nyt kun sen sieltä kaivoin esiin ottaakseni siitä kuvan, vaikuttaisi että se on lopultakin kuivunut ja olisi kuvauskunnossa! Pitänee ladata akku ja kokeilla...

Vaikka olen omistanut myös monta kunnollista peilijärjestelmäkameraa ei niistä yksikään lämmitä mieltäni samalla lailla kuin yllämainitut kaksi.

Lopuksi vielä pitää antaa kunniamaininta Panasonicin LX-3:lle joka sekin oli mainio mukana kulkeva kamera valovoimasella objektiivilla, joka tosin oli zoomi.

Ei savua ilman tulta

Panasonic GF1, 20mm, f4.5, ISO 200

tiistaina, marraskuuta 16, 2010

Panasonicin 45-200mm testissä

Sain hetkeksi aikaa testiin Panasonicin 45-200mm f4-5.6 zoomin. Ensituntumalta objektiivi tuntuu istuvan hyvin GF1:n nokalle eikä tunnu mitenkään liian suurelta, vaikka varmasti sopusuhtaisemmalta se näyttäisikin Panasonicin hiukan suuremmissa järjestelmäkameramaisemmissa rungoissa kuten G1. Kakkula painaa vajaan neljäsataa grammaa ja kun ajattelee että sen kuvakulma vastaa kinokoon 90-400 -millistä telezoomia niin kokonaispaketti GF1:n kanssa on varsin kompakti.

Objektiivi ei ole vielä liian suuri GF1:n nokalle.

Kun kameran laittaa ensikerran päälle ja kurkistelee maailmaa tämän objektiivin kanssa, huomaa että tarkennus on tässä objektiivissa huomattavasti hiljaisempi kuin 20mm pannukakussa, siis suomeksi sanottuna äänetön. Mitenkään erikoisen nopea se ei ole mutta tuntuu huonossakin valossa saavan tarkennuksen kerrasta kohdalleen, joka on aina plussaa. Olin lukenut harrastajapalstoilta että kuvanvakaaja, jollainen tässä ohjektiivissa on, pitäisi häiritsevää ääntä. Itseäni se ei mitenkään häirinnyt, minun täytyi ainakin laittaa korva kiinni objektiiviin jotta erotin korkean sirityksen jota vakaaja pitää. Ei siis varmasti mitään käytännön haittaa missään tilanteessa.

Objektiivi on melko edullinen Panasonicin linssiksi ja tuntuu hintaansa nähden ihan lujatekoiselta ja jämptiltä, mikään ei heilu eikä notku käytettäessä vaikka materiaali onkin pääosin muovia poislukien metallinen kiinnitysbajonetti. Tarkennusmekanismi on sisäinen eli etulinssi ei kierry tarkennettaessa joka helpottaa asioita mikäli haluaa käyttää esimerkiksi polarisaatiosuodinta linssin edessä. Filtterikierre on 52 milliä eli sama kuin Panasonicin kittizoomeissa. Pannukakuissa kierre on eksoottisempi 46mm. Mikään makrolinssi tämä ei ole, korkein suurennussuhde 200mm asennossa on 1:5. Kompaktin kokoisena (pituus noin kymmenen senttiä lyhimmillään) tämä putki kun on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Jos ajattelee pakettia johon kuuluisi GF1:n lisäksi 14mm ja 20mm pannukakut ja tämä 45-200mm telezoomi niin kuvaaja on jo varsin moneen tilanteeseen varustettu ja koko satsi mahtuu edelleen vaikkapa takin taskuihin!

Kuvaamaan

Millaisia kuvia sillä sitten saa? Harmillisesti Suomen marraskuu ei ole helpoimpia aikoja objektiivien kokeilemiselle kun päivä alkaa olla vain kaksi hämärää vastakkain. Testikuvien kohteeksi valikoituivat siis lähipuiston sorsat, joita piti kuvata pikapikaa lounastunnin yhteydessä. Tämä vastasi mielestäni varsin hyvin tällaisen putken tyypillistä käyttöä. Keli oli melko harmaa joten jouduin kuvaamaan ISO 800:lla. Linssin terävyyden arvioimiseen nämä kuvat eivät siis ole sopivia mutta kuvanvakaajaa tuli testattua sitäkin tarkemmin.

Kuvanvakaajan kerrotaan antavan parin-kolmen aukon verran apua tärähtämättömien kuvien saamiseksi. Eli siis jos pisimmillään putken kanssa käsivaralta saisi olla noin 1/400 valotusaika, niin vakaajan kanssa pitäisi riittää vielä 1/100 tai jopa 1/50. Kokeilujeni perusteella ainakaan 1/50 ei kyllä riittänyt, mutta kyllä vakaaja on yllättävänkin tehokas. Sekunnin sadasosan valotuksista 150-200mm polttoväleillä iso osa kuvista oli teräviä ja 1/200 jo valtaosa. Tottumattomalle kuvanvakaaja tuntui aluksi hassulta, se kun on optinen ja näin sen vaikutus näkyy myös etsinkuvassa joka alkaa välillä "uimaan" normaalin tärinän sijaan. Itse olen aiemmin kuvannut vain vakaajilla jotka ovat rungossa (Konica Minolta jaSony) jolloin vakaajan vaikutus ei ole näkynyt (optisessa) etsinkuvassa mitenkään.

f5.3, 1/250s, ISO 800
Testikuvien perusteella objektiivi on ainakin aivan tarpeeksi skarppi ja kuvat kontrastikkaita, mitään häiritseviä virheitä en kuvissa havainnut. Bokeh on toisinaan hiukan sotkuista taustasta riippuen mutta ihmeitä en odottanutkaan tämän hintaluokan zoomilta.


f5.6, 1/500, ISO 800

Kaiken kaikkiaan Panasonicin 45-200mm zoomi on hinta-laatusuhteeltaan aivan erinomainen hankinta micro-4/3 -järjestelmän pitkäksi putkeksi vaikkapa eläintarhareissulle. Harmillista että tämä yksilö oli minulla vain lainassa ja joudun palauttamaan sen...

Plussat ja miinukset

+ Kompakti, kevyt ja sopuhintainen polttoväliinsä nähden
+ Kuvanvakaaja

- Heikko valovoima, f4-5.6

lauantaina, lokakuuta 23, 2010

Mustavalkoista filmiä Minoltassa

Aiempien filmillekuvaamiskokeiluiden jatkoksi halusin kokeilla myös "oikeaa" mustavalkofilmiä vanhassa Minolta Dynax 600si:ssäni. Selvisi, että toisin kuin alunperin kuulin, Espoon Sellon Fotokulma kyllä kehittää ja skannaa kuvat CD:lle myös mv-filmeistä. Erona on vain se, että värinegalta palvelu onnistuu tunnissa, mutta mustavalkoinen lähetetään kerran viikossa jonnekin kehitettäväksi ja se palaa liikkeeseen skannattavaksi viikkoa myöhemmin. Tästä johtuen kuvien saaminen kesti noin kaksi viikkoa, eli aivan poskettoman kauan. No, kuvasin kuitenkin rullan Kodakin neljäsatasta TMaxia nähdäkseni miltä se skannattuna näyttää. Mustavalkoisella filmillä hintaa tuli hiukan enemmän kuin viimeksi kokeilemallani värinegatiivifilmillä, sillä filmi oli hiukan kalliimpaa samoin kuin kehitys. Skannauksen hinta oli sama. Lopullinen hinta oli noin 50 senttiä per ruutu. Hinnan puolesta tässä touhussa ei siis ole mitään järkeä jos ei kehitä ja skannaa itse.

Valitettavasti kuvatkin olivat tällä kertaa pettymyksiä. Skannatut kuvathan sai kyseisestä liikkeestä siis 2000x3000 pikselin JPG-muotoisina. Kaikki kuvat on kuitenkin skannattu siten, että huippuvalot ovat palaneet puhki, ja koska tiedostot ovat valmiiksi JPG-pakattuja, ei niistä oikein ole mitään pelastettavissa kuvankäsittelylläkään. Luupin kanssa negatiiveja tarkastellessa kyseiset kohdat eivät kuitenkaan ole mitenkään puhki joten ongelma on skannauksessa. Alla yksi vähemmän puhkipalanut esimerkkikuva rullalta:

Kodak TMax 400, Minolta 50mm/2.8 macro
Kuviin on lisäksi skannauksessa tullut lämmin sävy, en tiedä onko se jotenkin tarkoituksella lisätty, mutta voisihan mustavalkoiset saada mustavalkoisena. Vaikkei sävyä ensin ehkä huomaakaan, värit poistamalla kuva näyttää melkolailla erilaiselta:

Sama kuva oikeasti mustavalkoisena

Alla vielä 100% osasuurenos samasta kuvasta.

100% Osasuurennos
Loppupäätelmänä voisi todeta, että mikäli kinofilmin kanssa haluaa nykypäivänä leikkiä, eivät nämä tavalisten fotoliikkeiden kehitys- ja skannauspalvelut oikein ole kelvollisia. Prosessissa on aika monta vaihetta ja lopputulokset eivät välttämättä ole tasalaatuisia kerrasta toiseen. Tässäkin asiassa siis pitäisi kaikki tehdä itse, kehittää filmit ja skannata kunnollisella filmiskannerilla ruutu kerrallaan. Siinäkin saattaa tuhraantua useampi ilta skannaillessa ja pölyjä siistiessä että homma ei taida olla oikein sen arvoista.

Kuvasin samana päivänä samalla Minoltan 50mm/2.8 macro -objektiivilla myös Sony a200 -kameralla ja kyllä ne kuvat vaan ovat niin paljon parempia kaikin puolin, nähtävissä saman tien ja RAW-tiedostoina käsiteltävissä ihan niin paljon kuin vain haluaa. Alla vielä yksi esimerkkikuva:

Sony a200, Minolta 50mm/2.8 macro, f4.5, ISO 400

maanantaina, syyskuuta 27, 2010

Syyskuvia

Panasonic GF1, 20mm, f5.6, ISO 100

Panasonic GF1, 20mm, f4, ISO 100
Bodomin rannat ovat hiljentyneet syksyyn ja tämä Panasonicin 20-millinen pannukakku kasvaa vaan päivä päivältä enemmän kiinni minuun. Tahtoo sanoa siis sitä, että tykkään objektiivista ja sen 40mm vastaavasta kuvakulmasta todella paljon.

sunnuntaina, syyskuuta 19, 2010

LVF-1 - Sähköinen etsin GF1:een

Niin hyvä kamera kuin Panasonic GF1 onkin, olin kaipaillut oikeaa etsintä siihen, takanäytöltä kuvaaminen ei oikein tuntunut luontevalta. Minulla olikin mahdollisuus kokeilla sekä Panasonicin LVF1 -sähköistä etsintä että Olympuksen 17mm pannukakulle tarkoitettua optista etsintä kameran päällä.


Panasonic LVF1 sähköinen etsin

Vaihtoehto: Olympus VF-1 optinen etsin

Olin lukenut harrastajapalstoilta että tuon Olympuksen etsimen rajausviivat vastaavat itseasiassa varsin hyvin Panasonicin 20mm pannukakun kuvakulmaa. Tämä osoittautui myös todeksi - viivat olivat suurinpiirtein kohdillaan 4:3 kuvasuhteella kun vertasin takanäytön näkymää etsimen rajaukseen. Varmasti ainakin ihan tarpeeksi tarkasti katu- ja muuhun tilannekuvaukseen jossa ei rajata ihan millintarkasti vaan tarkoitus on vain saada nopeasti kuva rajattua ennenkuin tilanne menee ohi. Optisen etsimen kuva on kirkas ja sen läpi katselee mielellään. Minulla oli kuitenkin mielessä kaksi ongelmaa jotka vaativat ratkaisua: halusin etsimen GF1:een koska takanäytöltä kuvaaminen ei tunnu oikealta ja johtaa usein kameran pitämiseen omituisissa, vähemmän tukevissa asennoissa mutta lisäksi käytän Minoltan 50mm käsitarkenteista objektiivia sovittimella GF1:ssä ja sen tarkentamiseen halusin myös apuvälinettä.

Olympuksen VF-1 olisi hyvä valinta 20mm pannukakulla kuvaamiseen, mutta muilla polttoväleillä kuvaamiseen siitä ei ole mitään apua. Lisäksi VF-1:stä ei ole mitään hyötyä tarkentamisen kanssa, etsin kun on täysin erillinen eikä sisällä mitään elektroniikkaa.

Panasonic LVF-1

Panasonicin LVF1 on siis sähköinen etsin jonka voi hankkia irrallisena lisäosana GF1:een. Siinä on pystysuunnassa 90 astetta kallistettava 202.000 pikselin näyttö, diopterikorjaus sekä nappi jolla voi valita haluaako kuvan takanäytölle vai etsimeen. Painoa vekottimella on vain parikymmentä grammaa, mutta kameran päälle salamakentään kiinnittyvänä se tekee kameran profiilista kyllä paljon korkeamman ja samalla vähemmän taskuun sopivan. Etsimen mukana paketissa tulee kotelo jossa etsin säilyy mukavasti silloin kun se ei ole käytössä. Kotelon saa myös näppärästi kiinni kamerahihnaan jos niin haluaa.

Tuo pikselimäärä on ensialkuun pettymys, etsimen kuva on kyllä kirkas mutta siinä on heikko resoluutio ja selvää värivirhettä sinisen suuntaan. Eikä kuva ole kovin suuri - vertailukelpoinen suurennos on 0.52x kroppikertoimen huomioiden.

LVF-1 kiinnitettynä GF1:n salamakenkään

LVF-etsimen näytölle saa käytännössä kaikki samat tiedot näkymään kuin takanäytöllekin, joten etsin on monikäyttöisempi kuin erilliset optiset etsimet. Etsimen kuva siis muuttuu esimerkiksi zoomatessa ihan samoin kuin takanäytönkin kuva. Etsinkuva on myös automaattisesti valitun kuvasuhteen muotoinen ja muutkin säädöt välittyvät kuvaan aivan kuten takanäytöllekin.

Kuvaamisesta tulee heti luontevampaa etsintä käyttäessä verrattuna takanäytöltä kuvaamiseen. Samalla katoaa kiusaus tirkistellä juuri ottamiaan kuvia näytötä ja tulee keskityttyä enemmän kuvaamiseen. Vaikka resoluutio onkin varsin heikko, kuvan sommittelu ja rajaaminen onnistuu hienosti. Etsin siis täyttää sille asettamani ensisijaisen tavoitteen.

Etsimen kyljessä on nappi, jolla kuva vaihtuu takanäytölle tai etsimeen. Mielestäni olisi ollut parempi, jos etsimen kanssa yhtäaikaa voisi takanäytöllä pitää näkyvillä ainakin tiedot kameran asetuksista kuten ISO, aika ja aukko jne. Nyt nämä asiat joutuu joko tarkistamaan etsimeen kurkkaamalla tai siirtämällä kuvan napinpainalluksella hetkeksi takanäytölle.

Käsin tarkentamisesta vielä

Erityisen hyvä LVF on kuvatessa vanhoilla käsitarkenteisilla objektiiveilla kuten allaolevassa kuvassa olevalla Minolta 50mm/f1.7 ja Novoflex-sovite -yhdistelmällä.


Kuvausotteesta tulee tukevampi, jolloin tarkentaminen ja kuvaaminen on vakaampaa (kuvakulma tällä yhdistelmällä vastaa 100mm objektiivia kinokoossa). Tämä johtuu varmasti siitä, että ote on normaali ja kamera on tuettu silmäkulmaan, nenään/poskeen ja molempiin käsiin. Takanäytöltä tarkennellessa ja tarkennuksen apusuurennos -toimintoa käyttäessa aiemmin kuva tärisi ja väpätti, nyt tarkentaminen onnistuu paremmin. Lisäpikselit etsimessä eivät silti haittaisi yhtään! Käsitarkenteisella objektiivilla kuvan ottaminen kulkee siis näin: Kohdistetaan kamera kohteeseen, painetaan peukalolla kerran säätörullaa jolloin etsinkuvaan tulee suurennos kuvan keskeltä, tarkennetaan, painetaan etusormella laukaisinta puoleenväliin jolloin koko kuva palautuu etsimeen, sommitellaan kuva etsimen ruudulla ja laukaistaan. Sormia ei tarvitse missään vaiheessa siirtää siis nappulalta toiselle ja kuvaaminen pienen totuttelun jälkeen sujuu ihan mallikkaasti.

Kelpaako se?

Loppujen lopuksi tykkäsin etsimestä, mutta siinä on kyllä rajoituksensa eli se ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Olympuksen uudempiin micro-4/3-kameroihin (E-P2 ja E-PL1) on saatavilla paljon isomman resoluution sähköinen etsin joka saattaa vastata toisten käyttötarkoituksiin paremmin. Valitettavasti Olympuksen ja Panasonicin sähköiset etsimet eivät ole ristiin yhteensopivia toisin kuin objektiivit. Olettaisin, että Panasoniciltakin tulee jossain vaiheessa päivitetty paremman resoluution versio - mutta ainakin siihen asti pärjään varsin hyvin LVF1:n kanssa ja kuvaan sen kanssa mieluummin kuin ilman.

Plussat ja miinukset:

+ Kameran tuntuma paranee huomattavasti, ei tarvitse kuvata "käsivarren etäisyydeltä"
+ Tukevampi kuvausote jolloin mm. käsitarkenteisten objektiivien käyttö helpottuu
+ Kääntyvyys helpottaa joissakin erikoistilanteissa
+ Auringonpaiste ei aiheuta haittaavia heijastumia niinkuin takanäytöllä kuvatessa
+ Pieni koko ja keveys

- Heikko resoluutio ja pienehkö näyttöruutu
- Kuvaa ei saa yhtäaikaa etsimeen ja takanäytölle
- Melko hintava ominaisuuksiinsa nähden

tiistaina, syyskuuta 07, 2010

Sienimetsässä GF1:n kanssa

Lyhyiden filmillekuvaamiskokeilujen jälkeen palasin taas digiaikaan. Mukavaltahan se GF1 tuntui käteen isompien ja hidastahtisempien vehkeiden jälkeen. Ja kuinka kivaa olikaan vaihtaa ISO-herkkyyttä lennossa kun syksyisessä metsässä alkoi valo käydä vähiin! Tällä kertaa näytti tulevan tällaisia symmetrisiä sommitelmia, alla muutama poiminta. Kuvat on käsitelty ja muunnettu mustavalkoisiksi Bibble vitosella, jos se jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Panasonic GF1, 20mm, f2.2, ISO 800


Ylläolevasta kuvasta tykkäsin erityisesti - yhtenä projektiaihiona on ollut mielessä saada pari kolme kehystettävää mustavalkokuvaa mökin seinälle lähimaastojen maisemista ja tämä on ainakin ehdolla tuohon kolmikkoon. Katsotaan nyt sitten koska saan aikaiseksi ja vieläkö tämä silloin miellyttää. Omia kuviaan on hyvä aina hiukan sulatella, monesti niissä on aivan eri fiilis kun varsinainen kuvaustapahtuma on jo ehtinyt unohtumaan ja kuviaan tarkastelee ikäänkuin viileämmin.

Panasonic GF1, 20mm, f1.8, ISO 400


Hyvää syksyn jatkoa!

torstaina, elokuuta 26, 2010

Keskikoon filmiä koneeseen

Aiemmin kokeilin palata kuvaamaan filmille osittain fiilistelymielessä. Sen kokeilun tuloksia voi lukea täältä. Filmijärkkärillä kuvaamiinen oli ihan hauskaa fiilistelyä mutta mitään kovin hyvää teknistä syytä filmiin palaamiselle en mielestäni löytänyt. Kuvanlaatu oli ihan kelvollinen halvan "kuvat tunnissa" -skannauksen lopputuloksena. Keskikoon filmi, eli se satakakskymppinen, pitäisikin sitten olla jo eri asia, negatiivi kun on kuusi senttimetriä kanttiinsa. Sävykkäämpiä kuvia, vähemmän suurennustarvetta, lupailivat aina niin avuliaat Internetin harrastajapalstat. Kun kerran filmille kuvaamisen kokeilu vuosikymmenen tauon jälkeen oli aloitettu, ei sitä voinut yhteen kertaan lopettaa. Onneksi komeroista löytyi lääkettä tähänkin vaivaan!

Yashicaflex

Yashicaflex C, circa 1958
Kokeilun päätahdeksi valikoitui komerossa ollut Yashicaflex. Kyseessä on niin kutsuttu kaksisilmäinen peilikamera (twin lens reflex, TLR), joka on minulle kulkeutunut isoäidin kautta. Pienellä selailulla ajoitin kyseisen kameran valmistusvuoden jonnekin 1950-luvun loppuun. Kamera syö siis 120-koon rullafilmiä ja valottaa 6x6 -kokoisia ruutuja. Yhdelle rullalle menee niitä 12 kappaletta. Kuvaava linssi on 80mm/f3.5.

Etsinkuva on kameran päällä mattalasilla, ja se on peilikuva, joka tuottikin alkuun hieman haparointia rajaamisen suhteen. Etsimeen tuijottaessa tuli kameraa aina käännettyä väärään suuntaan ennenkuin peilikuvaan alkoi tottumaan. Kuva ei kuitenkaan ole ylösalaisin kuten suuremman filmikoon kameroissa tapaa olla. Monissa kaksisilmäisissä on myös niinkutsuttu urheiluetsin, eli painamalla etsimen luukun alas saa itselleen 6x6-kokoisen hahlon jonka läpi maailmaa voi sitten tiirailla ilman mitään välissä olevaa optiikkaa. Sanomattakin on selvää että rajaaminen tällä menetelmällä on jo sitten vain vähän sinne päin. Toinen kaksisilmäisen erikoispiirre on parallaksivirhe, joka aiheutuu etsinkuvan ja kuvaamislinssin välisestä etäisyydestä. Tämä vaikuttaa lähinnä lähikuvien rajaamismahdollisuuksiin.

Alku aina hankalaa

Tilasin netistä pari rullaa Kodakin Tri-x:ää koossa 120. Hinta oli muistaakseni neljä tai viisi euroa per rulla. Yksi ilta meni ensin filmin lataamisen opiskeluun. Onneksi minulla oli tähän käyttöön yksi valottunut rullafilmi, jonka kanssa harjoittelin kansi auki, kunnes olin selvittänyt itselleni yritys ja erehdys -menetelmällä missä järjestyksessä filminkelaamista ja laskurin nollaamista pitää tehdä jotta nuo laskurin laskemat kaksitoista ruutua osuvat rullalla oikeaan kohtaan. Kiinnostuneille seuraavaksi ohjeet miten filmin lataaminen toimii juuri tässä kyseisessä Yashicaflexissä:
  1. Avaa takakansi pyörittämällä pohjassa olevaa nuppia.
  2. Aseta uusi filmirulla alas ja edellisen rullan tyhjä puola ylös. Tarvitset siis aina yhden tyhjän puolan, jolle uusi filmi lopulta kelautuu.
  3. Kiinnitä filmin pää tyhjälle puolalle pujottamalla.
  4. Kelaa filmiä ruuvaamalla filminsiirtonuppia, kunnes filmin taustapaperissa olevat nuolet osuvat kohdakkain kamerassa olevien nuolten kanssa.
  5. Sulje kansi ja ruuvaa se kiinni.
  6. Nollaa filmilaskuri vetämällä kynällä tai vastaavalla tikulla samalla painaen filminkelausrullan keskellä olevaa nappia. Kamera päästää räpsähtävän äänen ja filminsiirtoruudussa näkyy "S".
  7. Kelaa filmiä eteenpäin, kunnes kamera napsahtaa ja filminsiirtoruudussa näkyy "1".
  8. Nyt kamera on valmis kuvaamiseen.
  9. Ruudun ottamisen jälkeen paina kerran filminsiirtonupin keskeltä, ja rullaa sitten seuraava ruutu kohdalleen.
  10. Kahdennentoista ruudun jälkeen kelaa filmi loppuun asti, avaa kansi ja ota rulla talteen. Kuvattu rulla kannattaa varmistaa vaikkapa maalarinteipillä tai kumilangalla ettei se pääse aukeamaan ja valottumaan.

Filminsiirtoon liittyy myös seuraava hankaluuteni. Viisikymmenluvun kameroissa kun ei tapaa olla automaattista filminsiirtoa vaan otetun kuvan jälkeen kuvaajan pitäisi muistaa ihan itse kelata filmi seuraavan ruudun kohdalle. Yashicaflexissä suljin viritetään ihan eri vipstaakista kuin mistä filmin siirto tapahtuu, joten kamera ei mitenkään estä kaksoisvalottamasta samaa ruutua. Tällainen taidekuva minulta tietenkin syntyi ensimmäiseksi ruuduksi rullalle. Tämän jälkeen yritin visusti muistaa kelata filmin heti kuvan ottamisen jälkeen.

Ensimmäinen ruutu. Taidetta.
Kuvaamaan

Koska Yashicaflexissä ei ole minkäänlaista valotusmittaria, käytin Panasonic GF1:tä valotusmittarina, eli asetin siihen vain saman ISO-arvon kuin käyttämässäni filmissä (400) ja aukon jolla aioin kuvan ottaa. Tämän jälkeen mittasin GF1:n antaman suljinajan ja asetin Yashicaflexiin lähinnä vastaavan suljinajan. Korvakuulolta olin todennut, että linnunpöntön suljinajat eivät ainakaan pitkässä päässä olleet enää ihan kohdallaan mutta toivoin mustavalkofilmin valotusvaran antavan tämän verran anteeksi.

Peilikuvan kanssa sommittelu oli hiukan hankalaa kun kameraa tuli aina käännettyä ensin väärään suuntaan. Mitään kovin nopeatempoista kuvaamista en tällä kameralla kyllä voisi kuvitella tekeväni, vaikka tiedän kyllä että aikanaan lehtikuvaajatkin käyttivät samanlaisia kameroita työkseen. Paremmin kamera sopii mielestäni jalustalta työskentelyyn, jossa kuiluetsin onkin omiaan.

Tarkentaminen oli yllättävän helppoa Yashicaflexin mattalasille ja lisäksi apuna on pieni suurennuslasi jonka saa käännettyä etsimen kuilusta esiin kriittisempää tarkentamista varten.


Filmin kehitys ja skannaus

Tällä kertaa kokeilin Espoolaista Fotoyks-liikettä filmin kehitys- ja skannauspalveluna. Tilasin filmin kehityksen, koevedossarjan sekä kuvat CD:lle. Kokonaisuudelle tuli hintaa n. 15 euroa per rulla. Kun tähän lisää filmin hinnan ja muistaa että rullalla on kuitenkin vain 12 kuvaa, tuli hinnaksi siis jo yli puolitoista euroa per kuva! Eipä tällaisella kameralla toisaalta tule niin paljoa räpsittyäkään kuin vaikkapa nyky-digeillä. Kehitystä ja valmiita kuvia piti odotella pari arkipäivää.

Positiivinen yllätys oli se, että sain käteeni kaikki 12 kuvaa, eli olin onnistunut filmin lataamisessa oikein ja linnunpönttökamera oli niinikään toimittanut hommansa oikein! Kaikki valotuksetkin olivat sen verran kohdallaan, että kuvasta sai ihan hyvin ainakin selvää mitä se esitti.

Negatiivit näyttäisivät silmämääräisesti ja luupillakin tarkasteltuna olevan ihan hyvälaatuisia, toki Yashicaflexin ja kuvaajan yhdistelmä oli onnistunut ylivalottamaan muutamia ruutuja. Näistä saisi varmasti pimiössä ihan hienoja suurennoksia, mutta valitettavasti käytössäni ei enää ole pimiövarustusta. Hintaan kuulunut koevedossarja sisälsi 10x10cm printit, jotka oli tehty mattapintaiselle Kodakin paperille. Sinänsä en näitä mihinkään tarvinnut mutta tulivatpahan mukana. Ehkä niistä voisi vaikkapa laminoida nostalgiahenkisiä lasinalustoja...

Ensitilauksen yhteydessä edullisesti saatavat skannaukset olivat tarjolla vain resoluutiolla, joka on 2000 pikseliä kuvan lyhyellä sivulla. Kuuskertaakutosesta syntyi siis vain 2000x2000 pikselin skannattuja faileja jpg-muodossa. Skannerisoftassa on selvästi ollut jotain automatiikkaa, koska kuvissa näkyy paikka paikoin terävöittämisessä syntyneitä artefakteja (juu, tarkistin luupilla että niitä ei ollut negatiivilla). Alla muutama esimerkkikuva.

Kuva täynnä pienenpientä detaljia. Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/100s

Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/300s


Näin pienet ja heikkolaatuiset skannaukset eivät millään tapaa tee oikeutta keskikoon filmin erottelukyvylle eikä sävykkyydelle, eli jos tällä kameralla aikoo kuvata pitää kuvat saada skannatuksi paremmin. Saman tien voisi sitten jo filminkin kehittää itse. Ja mikäli liikkessä tehtyihin skannauksiinkin saa pölyhiukkasia kaupan päälle niin tietää jo minkälaisia ongelmia kotioloissa saa aikaiseksi pölyn kanssa. Paremmat filmiskannerit osaavat tosin kyllä jo varsin hyvin korjata pölyhiukkaset kuvista automaattisesti, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Jos löydän jostakin keskikoon negalle sopivan skannerin lainaksi, kokeilen skannata muutaman ruudun kunnolla ja palaan asiaan blogissani myöhemmin.

Loppupäätelmät

Jos tätä kameraa johonkin haluaisi oikeasti käyttää, niin voisin ehkä kuvitella kuvaavani jonkin oman projektin kokonaan tällä saadakseni koko kuvasarjaan omanlaisensa fiiliksen. Tämä kuitenkin vaatisi ehdottomasti laadukkaamman skannauksen joka pitäisi siis joko tehdä itse tai maksaa huomattavasti enemmän parempilaatuisesta skannauksesta. Toinen vaihtoehto olisi vedostaa koko projekti analogisesti eli pimiössä...

Muistikirjaan saa kuvien EXIF-tiedot analogisesti talteen.


Plussat ja miinukset:

+ Linnunpöntöllä kuvaaminen on hauskaa, ainakin sivustakatsojien mielestä
+ Kuvia joutuu harkitsemaan ja työstämään enemmän heti kuvatessa
+ Negatiiveissa on paljon potentiaalista resoluutiota

- Filmi pitäisi kehittää ja skannata itse, joka on vaivalloista
- Erillisen valotusmittarin tarve jos haluaa valotukset kohdalleen
- Peilikuva etsimessä vaatii totuttelua

maanantaina, elokuuta 16, 2010

Täydenkennon Minolta osa 2

Jutun ensimmäinen osa löytyy täältä.

Vein kuvatut rullat kehitettäväksi Sellon Kuvakulmaan Espoossa, josta sain kehitetyt filmit ja kuvat CD:lle tunnissa. Veloitus oli tasan kympin per rulla. Kotona sitten vain CD:t koneeseen ja kuvat kovalevylle. Tästä eteenpäin työnkulku on jo sitten digitaalinen, joskin originaalit ovat nyt vain JPG-muodossa. Resoluutio on kuitenkin ihan riittävä, 2000x3000 pikseliä.

Kuvia

Osa kuvista oli pettymyksiä, olin jo ehtinyt unohtaa että filmi on aina tehty vain yhdelle valkotasapainolle. Isossa osassa kuvia tämä oli pielessä ja sitä myötä värit vinksallaan. Valkotasapainoa saa tietenkin korjattua jälkikäsittelyssä, mutta kyllä digijärkkäri vie tässä kohtaa voiton 6-0 automatiikallaan. Terävyys sen sijaan yllätti positiivisesti.


Minolta Dynax 600si, Minolta 50mm/2.8 Macro, koko ruutu


Ylläoleva kuva on hyvä esimerkki tällä työnkululla saavutettavissa olevasta terävyydestä. Alla 100% suurennos:


100% Osasuurennos
Esimerkkikuvia

Alkuperäinen ajatukseni oli kuvata mustavalkoiselle filmille koska ajattelin nimenomaan saavani kuviin "filmin fiilistä", mutta tämän kuvat tunnissa CD:lle -palvelun löysin vain värinegatiivifilmille joten sain skannatut kuvat väreissä. (Jos joku lukijoista tietää vastaavanlaisen palvelun mustavalkofilmeille niin jättäkää kommentti, kiitos!) Äkkiäkös niistä tekee sitten kotona mustavalkoisia. Alla muutamia esimerkkejä, kukin voi itse arvioida miten paljon näissä on nyt sitä filmin fiilistä sitten. Kaikki ovat kokonaisia ruutuja reunasta reunaan.



Minolta 50mm/2.8 Macro
100% Osasuurennos edellisestä

Minolta 50mm/2.8 Macro
Minolta 50mm/2.8 Macro

Lopuksi

Miltä se sitten tuntui kuvata pitkästä aikaa filmijärkkärillä verrattuna digitaaliseen? Fiilikset vaihtelivat - välillä ihmettelin että miksi olen tämän kameran jälkeen ostanut jo kaksi digijärkkäriä (Konica Minolta 5D ja sen jälkeen Sony a200), kun olisin ihan hyvin tullut toimeen pelkän filmiskannerin hankkimisella. 600si on edelleen ihan pätevä kamerarunko ja mukava kuvata, mutta toki kehittäminen ja skannaaminen tuovat lisää työläitä työvaiheita. Toisaalta välillä taas ihmettelin kuinka paljon hankalampaa onnistuneiden kuvien ottaminen olikaan filmiaikaan ja kuinka paljon digitaalisuus on hommaa helpottanut.


Plussat:

+ Etsinkuva
+ Kuvaustuntuma ja fiilis
+ Riittävä kuvanlaatu
+ Takanäytön puute (Ei tarvitse koko ajan kurkistella otettuja kuvia vaan voi keskittyä niiden ottamiseen)

Miinukset:

- Takanäytön puute (Tulikohan siitä nyt hyvä kuva vai ei? Asia selviää vasta seuraavana arkipäivänä.)
- Filmin ja kehityksen hinta
- ISO-herkkyyden ja valkotasapainon säätämisen mahdottomuus

Suosittelen kyllä ainakin lyhytkestoista paluuta analogiseen kaikille joita kuvaaminen ja kamerat kiinostavat, siinä saattaa jopa oppia (uudelleen) jotain. En silti aio palata kokonaan filmiaikaan, sen verran helpompaa digikuvaaminen on. Joskus on kuitenkin mukava vähän fiilistellä, vai mitä?

Täydenkennon Minolta

Lueskeltuani aikani Internetin syövereistä valituksia siitä kuinka huonoja nykyisten APS-C -kokoisten digijärkkärien optiset etsimet ovat, päätin ottaa asiasta selkoa. Itsekin olin ihmetellyt miten se käsin tarkentaminen ei 90-luvulla tuntunut yhtä hankalalta kuin nykyään - olikohan vain aika kullannut muistot vai oliko näkö heikentynyt ajan myötä?

Onneksi kellarikomerosta löytyi täydenkennon Minolta-järkkäri. Analoginen, ei digitaalinen. Tarkemmin sanottuna kävin kaivamassa kellarista vanhan Minolta Dynax 600si Classic -filmijärkkärirunkoni, jonka olen ostanut uutena joskus vuonna 1995 tai sinne päin. Patterikin on varmasti jo kymmenen vuotta vanha ja ollut kaiken aikaa kamerassa, mutta niin vain kamera heräsi henkiin pelkkää ON/OFF -kytkintä siirtämällä. Ja kyllä vain - etsinkuva on Sony a200:een verrattuna valtava! Eroa on juuri sen verran että käsin tarkentaminen on 600si:llä vaivatonta ja a200:lla hankalaa. Toinen miellyttävä yllätys on tietenkin laajakulmaobjektiivien herääminen henkiin - vakiokakkulani 24mm/2.8 onkin yhtäkkiä taas kunnon laajis kropatun 36mm kinovastaavan sijaan.

Kun etsimen ero oli tullut selvitettyä, alkoi mieltä vaivaamaan ajatus että noinkohan tällä filmijärkkärillä voisi oikein ottaa kuviakin? Ja kun kamera oli kerran jo kaivettu esiin niin pitihän sitä päästä kokeilemaan.

Minolta Dynax 600si Classic, Minolta 24mm/f2.8


Minolta Dynax 600si Classic on automaattitarkenteinen ja valonmittaukseen se käyttää 14-segmenttistä hunajakennokuvioitua matriisia. Valittavissa on P,A,S ja M -moodit, automaattitarkennuksen alue voi olla joko pistemäinen tai laaja ja valonmittaus voidaan tehdä laajalla, keskustapainotteisella tai pistemittauksella. Minoltan langaton salamaohjauskin löytyy. Classic-mallin erityispiirre oli kuitenkin se, että valotuksen korjailuun on selkeät pyöritettävät säätimet joista nopeasti näkee kaikki kameran kulloisetkin asetukset - jo 90-luvulla järjestelmäkameroissa oli yleistynyt trendi jossa muutamilla kytkimillä säädettiin erilaisten valikoiden avulla kameran asetuksia. Aiemmin omistamani 2xi -mallin kanssa koin ongelmaksi juuri sen, että pakkasella LCD-näyttö hyytyi eikä sen jälkeen enää mitenkään voinut tietää tai varmuudella muuttaa asetuksia josta syystä vaihdoin sen tähän nimenomaiseen 600si -yksilöön.

600si:n erittäin käyttäjäystävällinen käyttöliittymä kameran päällä. Lisää manuaalisia kytkimiä löytyy kameran takaa ja edestä, ja niistä todellakin yhdellä silmäyksellä tietää seuraavan kuvanottohetken asetukset. Mitään manuaalia tai valikkojen selaamista ei tarvitse.

Iloisen jälleennäkemisen ensitunnelma oli siis, että 600si pesee nykyisen digijärkkärini kennon koossa, etsinkuvan laadussa sekä kuvaustuntumassa. Suurin miinus on tietenkin takanäytön puuttuminen, kuvan virheet pitää nähdä jo kuvatessa tai vasta filmin kehityksen jälkeen - noinkohan sitä osaisi vielä kuvata ilman takanäytön apua kun siihen on ehtinyt tottua? Myöskään ISO-herkkyyden vaihtaminen tai automaattinen valkotasapainon säätö lennossa kesken rullan ei onnistu!

Filmiä sisään sitten

Projektin seuraava vaihe oli sitten selvittää mistä ja millä rahalla saa nykyään kinofilmiä, sen kehitystä ja saako jossain edullisesti myös skannattua kinoruudut digitaaliseen muotoon. Yllättävän monessa paikassa onnistuu vielä nykyäänkin kaikenlaisten filmien kehittäminen, ja muutamissa paikoissa ainakin löytyi myös palvelu värinegarullan kehittämiselle ja "kuvat CD:lle"-skannaukseen samassa yhteydessä, ilman paperikuvien pakko-ostamista. Hinnat kehitykselle ja skannaukselle tuntuivat huitelevan kymmenessä eurossa ja vähän ylitse paikasta riippuen.

Kävin siis ostamassa itselleni pari rullaa värinegatiivifilmiä. Valikoima ensimmäisessä vastaantulleessa valokuvaliikkeessä ei ollut kummoinen joten otin summan mutikassa 3-packin Fujicolor Superia 200:sta. Ilokseni huomasin kuitenkin että tarjolla oli myös mustavalko- ja diafilmiä eri herkkyyksillä.

Jos miettii, että filmirulla, sen kehitys ja skannaus maksavat yhteensä jo yli kympin, tulee yhdelle kuvalle hintaa pyöreästi  viisikymmentä senttiä - myös niille epäonnistuneille. Ja jos nykyaikaisen, harrastajatason digijärkkärirungon saa nykyään jo noin kolmella sadalla eurolla niin jo kuudensadan kuvan ottamisen jälkeen filmikulut ylittävät digikameran hinnan. Ero tietenkin kapenee jos löytää filminsä edullisesti ja kehittää ja skannaa sen itse, mutta silti yllätyin laskettuani kuinka kallista filmille kuvaaminen onkaan. Toisaalta, ammattilaistason filmijärkkäreitä saa nykyään pilkkahinnalla verrattuna vastaavan tason digirunkoihin.

Harmillista että ei taida olla juuri kenenkään taloudellisissa intresseissä valmistaa filmirullan kokoista ja muotoista digitaalista "kennoa" jonka voisi sujauttaa minkä tahansa filmikameran sisälle... tässäkin on aivan oivallinen kamera josta tallennusmedian kehitys vain on ajanut pahasti ohitse.

Kuvaamaan

Kameran kanssa samassa pussukassa oli tallessa myös silloinen esite, jossa kehuttiin kameran olevan hiljainen käyttää. Tämä osoittautui heti ensilaukauksella hiukan liioitelluksi mainospuheeksi, ainakin nykypäivän standardeilla. Rämähdys, joka kuuluu täyden kennon peilin tehdessä tilaa valolle on melkoinen! Otettuani ensimmäisen koekuvan huomasin tuijottavani kameran takaseinässä olevaa filmi-ikkunaa toivoen saavani siitä jonkin vahvistuksen sille, että kuvanotto onnistui. No such luck. Kuvan näkee vasta kun rulla on kehitetty. Aika nopeasti tähän välittömän palautteen puuttumiseen kuitenkin tottui ja se alkoi tuntua jopa vapauttavalta kun joka kuvan jälkeen ei tarvinnut tihrustaa ja zoomata kuvaa kameran takanäytöltä. Kuvaaminen sujui jotenkin jouhevammin ilman tätä välitihrustelua.

Kamera sinänsä toimii kuin ajatus, kaikki säätimet osuvat heti sormiin tarvittaessa, etsimessä näkyy kaikki tarpeellinen, tarkennus ja mittaus pelittävät niinkuin pitääkin. Syväterävyyden tarkistusnappulakin löytyy ja sitä tuli hiukan käytettyäkin - osittain siksi että tuntuma täydenkennon syväterävyyksiin oli kadonnut ja osittain myös siksi, että etsinkuva on oikeasti tarpeeksi iso ja kirkas jotta syväterävyyden arviointi onnistuu.

Ensimmäisen rullan kuvasin pilvisellä säällä ja valoa oli hiukan niukasti käsivaralta kuvaamiseen ISO 200 filmille. Kuvasin Minoltan 24mm/2.8 ja 50mm/2.8 Macro objektiiveilla. Kuvausaukot olivat 2.8 ja 11 välillä, suljinajat 1/30 - 1/200. Tämä tieto tulee kuvaajan ulkomuistista, mitään EXIF-dataa ei ole tietenkään.

Seuraava erityishuomio tuli 24. kuvan kohdalla. Kamera alkoi suristelemaan filmiä takaisin rullalle, eikä kuvia voinut ottaa ennenkuin oli saanut ladattua uuden rullan kameraan! Ja 24 kuvaa ei ole nykyään kovinkaan paljon, vaikka tietoisesti pyrin kuvaamaan vain yhden ruudun per kuva, ei duplikaatteja eikä valotuksen haarukointeja. Sonyssäni on yleensä 4GB:n kortti, johon mahtuu kymmenkertainen määrä kuvia! Ja kortin voi käyttää uudelleen ja uudelleen toisin kuin filmirullan.


Jutun toinen osa, jossa on kuvia ja lopputuloksia löytyy täältä.

keskiviikkona, kesäkuuta 30, 2010

Sonyn langaton salama

Itselleni on järjestelmäkameramerkiksi jäänyt Sony nimenomaan siksi että aloitin aikanaan 90-luvulla Minoltan filmijärkkäreillä kuvaamisen ja tuolta ajalta asti on nurkkiin kertynyt kyseiseen bajonettiin sopivia objektiiveja ja muuta sälää. Niinpä olenkin ilolla huomannut, että Minoltan oivallinen langaton salamajärjestelmä on käytössä myös nykyisissä Sony-digijärkkäreissä (itselläni on a200-malli).

Miten se toimii?

Irtosalamavaloja voi ohjata joko järkkärin omalla kiinteällä salamalla tai osalla lisävarustesalamoista (ainakin F20 ja F58 toimivat ohjaimina ollessaan kameraan kiinnitettynä). Ohjaava salama lähettää viestinsä irtoyksiköille välähdysten avulla ja käytettävissä on siis langaton TTL tai uudempi ADI jos niin haluaa. Itse olen käyttänyt näitä lähinnä manuaalitilassa, eli kamera on M-moodissa, pop-up salama auki-asennossa ja salamamoodi "wireless". Irtosalamat ovat niinikään manuaalilla ja säädettynä sopivalle teholle, kukin erikseen aina kuvasta riippuen.

Ensimmäisellä kerralla irtosalama pitää ensin kiinnittää kameraan ja vasta sen jälkeen valita kamerasta salamamoodiksi wireless, jolloin kamera ja irtosalama oppivat toimimaan keskenään samalla kanavalla. Tämän jälkeen irtosalaman voi irrottaa ja se räpsähtää aina kun kameran pop-up salama sitä käskee.

M-moodissa kameraan asetan yleensä 1/125 suljinajan joka on suurin synkkanopeus omassa systeemissäni ja tämän jälkeen haen kameran valotusmittarin avulla valotuksen jolla tausta valottuu sopivasti vallitsevassa valossa, esimerkiksi jos otetaan ulkona muotokuvaa, tausta yleensä halutaan aukon tai kaksi alivalotetuksi. Tämän jälkeen asetellaan salamat sopiviin paikkoihin ja säädetään niiden tehot sopiviksi siten että kohde valottuu oikein - nykyään digijärkkäreillä tämä on helppoa kun takanäytöltä näkee heti lopputuloksen ja sitä voi sitten säätää sopivaksi. Aika nopeasti jo oppii laittamaan valot suurinpiirtein kohdalleen ensiyrittämällä. Kun sekä taustan että kohteen valotus on tällä tavalla saatu kohdalleen, aletaan vaan kuvaamaan. Vaikka tämä saattaa kuulostaa monimutkaiselta, ei se oikeastaan ole ollenkaan vaikeaa kun sitä on pari kertaa käytännössä harjoitellut.

Ongelmia

Tämän nimenomaisen langattoman systeemin yksi heikkous on se, että myös kamerassa kiinni oleva pop-up salama välähtää ja sen valo vaikuttaa tietenkin myös kuvaan, joka joissakin tilanteissa saattaa haitata haluttuun lopputulokseen pääsemistä. Ajatellaan vaikkapa tilanne, jossa haluttaisiin valaista kohde irtosalamalla täydelliseksi siluetiksi vastavaloon, eli siis irtosalama osoittaisi kohti kameraa. Tällaisessa tilanteessa kameran oma pikkusalama saattaisi antaa turhaan valoa kohteen etupuolelle. Toinen harmillinen asia saattavat olla muotokuvissa silmät, joihin tulee useita heijastuksia (jokaisesta salamasta).

Irtosalamavaloja ohjataan lukemani mukaan infrapunataajudella ja ongelman pitäisi olla ratkaistavissa asettamalla infrapunasuodin kameran kiinteän salaman eteen. Itse en ole tätä konstia käytännössä kuitenkaan kokeillut.

Esimerkkikuvia yhdellä irtosalamalla

50mm, f11, 1/125, ISO 100, Sony HVL-F42 ja kotitekoinen soft-box. Kohteen alla on palapeili ja musta villapaita. Peili ei oikein sovellu tällaiseen kuvaan koska siitä tulee kaksi heijastusta, kuten kuvasta huomaa - heijastuma näyttää epäterävältä.


Yhdelläkin irtosalamalla saa jo aivan erilaisen lopputuloksen kuin kamerassa kiinni olevilla salamavaloilla. Parasta tässä on se, että yhtäkkiä kuvaaja ei olekaan vallitsevan valon orja vaan voi itse vaikuttaa valon voimakkuuteen, suuntaan, väriin ja kovuuteen. Lisäksi salaman valon muokkamiseen voi ihan kotikonstein kehitellä mitä erikoisempia ratkaisuja, kumilangalla ja pahvinpalalla, läpinäkyvillä värikalvoilla ja heijastimilla saa aikaiseksi hauskoja efektejä.


50mm, f10, 1/125, ISO 100, Sony HVL-F42 pesukoneen rummussa, sinisellä värikalvolla.

Usemman irtosalaman käyttö


24mm, f3.5, ISO 100, kaksi HVL-F42 salamaa, toinen etuvasemmalla Lumiquest softboxissa ja toinen takaoikealla hiusvalona.
 

Jos sopivia salamalaitteita on useita, mahdollisuudet kuvien rakentamiseen kasvavat entisestään. Esimerkiksi tavallisia muotokuvia voi valaista asettelemalla päävalon, täytevalon ja hiusvalon, joiden lisäksi voi vaikkapa valaista taustan vielä erillisillä salamavaloilla. Internetistä löytyy useitakin hyviä sivustoja joissa valokuvien valaisemista on opetettu alusta alkaen. Yksi hyvä blogi on Strobist, jonka "lighting 101" on hyvä paikka aloittaa irtosalamakuvaamisen perusteiden opiskelu. Kotimainen Välähdyksiä-blogi käsittelee niinikään irtosalamakuvaamista suomeksi.

perjantaina, toukokuuta 07, 2010

Vielä ehtii: Caj Bremer Ateneumissa

Ateneumissa on tämän kevään ollut esillä valokuvaaja Caj Bremerin retrospektiivinen näyttely, jossa on esillä hänen kuviaan viisikymmenluvulta nykyhetkeen. Kävin itse näyttelyssä noin kuukausi sitten ja osuin sattumalta paikalle juuri kun herra itse aloitti opastetun kierroksen, jonka aikana hän esitteli näyttelyn kuvia ja kertoili tarinoista, tapahtumista ja henkilöistä niiden taustalla. Tykkään kovasti Bremerin lähestymistavasta ja hänen kuvissaan usein esiintyvästä huumorista ja siksipä näyttely oli mieleeni, varsinkin kun taitelija itse oli paikalla. Mukana on sekä usein nähtyjä klassikoita kuin (minulle) tuntemattomiakin otoksia.

Suosittelen lämpimästi, näyttely on Ateneumissa enää reilun viikon verran, 16.5. asti. Sijoitin myös näyttelyluetteloon, johon sain pyydettyä herra Bremeriltä omistuskirjoituksen - aarre ainakin minun kirjahyllyssäni!
Näyttelyn esittely Ateneumin sivuilla.

torstaina, toukokuuta 06, 2010

Wanhaa lasia GF1:een, osa II




Tämä teksti on jatkoa raportille, jonka kirjoitin aiemmin Minolta MD 50mm/f1.7 -objektiivin sovittamisesta Panasonic GF1-kameraan Novoflexin valmistaman adapterin avulla. Raportin ensimmäinen osa löytyy täältä.

Ensimmäisessä osassa ei ollut kovinkaan montaa testikuvaa, joten päätin kirjoittaa vielä ainakin tämän jatko-osan kiinnostuneille. Mitään ylitieteellistä testaamista en tässä hae, vaan ihan käytännön kokemuksia siitä, miten onnistuu vanhan käsitarkenteisen Minolta MD -objektiivin sovittaminen Panasonicin GF1-runkoon.

Adapterista vielä

Edellisellä kerralla unohtuikin kehua tuota Novoflexin adapteria, varmaankin siitä syystä että siihen ei joutunut kiinnittämään mitään huomiota. Adapteri istuu kameraan napakasti ja samoin objektiivi adapteriin. Yhdistelmä on helppo irrottaa rungosta ja tavallinen micro-4/3-takatulppa sopii yhdistelmään takatulpaksi säilytystä varten. "Kari" nosti kommentissaan esille myös sen seikan, että useimmissa peilikameroissa käytettäessä käsitarkenteisia objektiiveja sovittimella kamera kertoo valolla tai piippauksella kun tarkennus on sen mielestä kohdallaan - GF1:ssä ei tällaista ominaisuutta ole vaan tarkennus on katsottava itse etsimestä, joko suurennettuna tai normaalikokoisena. En tiedä olisiko tämä seikka korjattavissa firmwaressa, mutta olisihan se mukava ominaisuus ja nopeuttaisi varmaankin tarkentamista.

Testikuvia

Mutta sitten niitä kuvia. Ensimmäisenä testikuva jossa on perinteinen hankala kohde, ohuita risuja kirkasta taivasta vasten, kuvattu käsivaralta aukolla f5.6:



Ja seuraavaksi sitten 100%:n osasuurennos edellisestä kuvasta, silmämääräisesti oikein hyvää jälkeä:




Bokehista puhutaan nykyään paljon objektiivien yhteydessä, ja tässähän minulla on kyseessä juuri muotokuviin ja vastaaviin ajateltu objektiivi, joten taustan epäterävien alueiden piirto kiinnostaa erityisesti. Hiukan tässä häiritsee se, että himmenninlehtiä lienee vain 6 kappaletta jolloin taustan epäterävistä huippuvaloista tulee jo aukolla 2.8 selkeitä kuusikulmioita. Täydellä aukolla bokeh on ihan miellyttävä. Karhuherra Paddington poseeraa taas mallina seuraavissa kahdessa testikuvassa, joihin olen hakenut taustalle hankalia huippuvaloja (auringonpaiste puun oksiston läpi). Molempien kuvien oikeaan alalaitaan olen leikannut 100% osasuurennoksen taustasta. Ensin aukolla f1.7:



Ja samanlainen kuva, mutta nyt aukolla f2.8:



Syväterävyydestä vielä sen verran, että dofmaster-webbisaitin mainiolla laskurilla laskeskelin millaisia syväterävyysalueita tässä kokeiltu yhdistelmä tuottaa. Laskuri huomioi micro-4/3:n pienemmän kennokoon ja niinkutsutun kroppikertoimen automaattisesti. Täydellä aukolla f1.7 kohteen ollessa kahden metrin päässä, syväterävyysalue on kahdeksan senttiä. Yhden metrin etäisyydellä enää kaksi senttiä. Aukolla f2.8 syväterävyysalue kasvaa kahden metrin etäisyydellä 13 senttiin ja yhden metrin päässä 3 senttiin. Viiden metrin päässä syväterävyyttä riittää jo 85 senttiä.

Lopuksi vielä yksi kuva jossa objektiivi on oikeassa käyttötarkoituksessaan eli potrettikuva käsivaralta aukolla f2.8, ISO 200. Tässä oli mielestäni mukava pehmeä sivuvastainen valo:



Kaiken kaikkiaan objektiivi sovitteineen on vastannut odotuksiani ja saa kameralaukussa (-taskussa?) pysyvän paikan GF1:n potrettilasina. Mikäli vastaani kävelee muita Minolta MD-laseja sopuhintaan niin saatan hyvinkin kokeilla niitä muitakin. Laajakulmapäähän ei kyllä tällä menetelmällä löydy ratkaisua 2x kroppikertoimen takia. Ajatuksissani on vielä kokeilla tätä 50-millistä lähilinssin kanssa, josko se riittäisi kattamaan myös satunnaisen makro-objektiivin tarpeen, polttoväli olisi ihan sopiva ja lähikuvissa käsitarkennus ei haittaa senkään vertaa. Aiemmin kokeilemani Hoyan lähilinssi 20-millisen nokalla ainakin tuotti varsin hyvää laatua joten odotan innolla.

torstaina, huhtikuuta 29, 2010

Wanhaa lasia GF1:een



Pikkutele GF1:een

Micro-4/3 -kameroihin on edelleen tarjolla melko kapea valikoima objektiiveja ja niistäkin suurin osa on varsin hintavia, vaikkakin myös erinomaisia ainakin perustuen omaan kokemukseeni 20mm f1.7 pannukakusta Panasonic GF1:n kanssa sekä internetin objektiivitesteihin. Haaveilin Leican 45mm f2.8 macro-objektiivista joka muodostaisi hyvän parin mainitulle 20-milliselleni, mutta yhdeksänsadan euron hintalappu ei tuntunut reilulta, olkoon kakkula miten hyvä tahansa. Lisäksi halusin pikkuteleen enemmän valovoimaa.

Mieleeni juolahtikin vaihtoehtoinen tapa: maailmahan on täynnä hyvälaatuisia ja edullisia 50-millisiä normaaliobjektiiveja vanhoihin käsitarkenteisiin filmijärkkäreihin. Lisäksi micro-4/3 -kameroihin pystyy adapterien avulla sovittamaan lähes minkä tahansa järjestelmän objektiiveja, koska etäisyys linssistä kennolle on paljon lyhyempi kuin perinteisissä peilikameroissa. Ei muuta kuin sukellus internetin kamerasivuille asiaa tutkimaan.

Minolta MD 50mm f1.7 ja adapteri

Olen aina ollut Minoltan kameroiden ystävä joten luonnollisesti etsin itselleni Minoltan MD-objektiivin ja siihen sopivan adapterin. Huuto.netistä löysinkin sopivan objektiivin, Minolta MD 50mm f1.7:n ja Maitolaiturin verkkokaupasta Novoflexin valmistaman Minolta MD - Micro-4/3 -adapterin. Hintaa yhdistelmälle kertyi alle kuudesosa aiemmin mainitun Leican makro -objektiivin hinnasta ja lisäksi sain 1.7:n valovoiman 2.8:n sijaan. Toki menetin automaattitarkennuksen ja kuvanvakaajan mutta kaikkea ei voi saada. Ohessa muutama kuva yhdistelmästä. Objektiivi painaa vain 165 grammaa ja sen halkaisija on 64 millimetriä joten kokonsa puolesta se on oikein sopiva GF1:n kumppaniksi. Adapterin kanssa pituutta kertyy kuitenkin jonkin verran. Filtterikierre on 49mm ja lähin tarkennusetäisyys 45 senttiä.
Objektiivin omituisuutena mainittakoon se, että aukon valintarenkaassa on pykällykset muutoin puolen aukon välein, mutta f1.7:n jälkeen seuraava klikkaus onkin f2.8. Mekaanisesti lasi on huippulaatua nykykakkuloihin verrattuna, lähes kokonaan metallia ja lasia.

Kuinka se sitten toimii?

Kohtuullisen hyvä f1.7:n valovoima takaa sen, että myös micro-4/3:n kennolla päästään varsin kapeaan syväterävyysalueeseen (ks. oheiset testikuvat). Tätä nimenomaan hain, objektiivihan vastaa kuvakulmaltaan 100-millistä objektiivia perinteisessä 35mm filmirungossa, eli kyseessä on lyhyt teleobjektiivi. Kaikenpuolin sopiva potrettikuvaamiseen ja yksityiskohtien poimimiseen siis. Koska micro-4/3 -kameran kenno käyttää vain keskikohdan objektiivin piirtoympyrästä, terävyys on silmämääräisesti erinomainen aivan nurkasta nurkkaan. Mitään vinjetointia ei myöskään esiinny, onhan objektiivi alunperin tarkoitettu paljon suuremmalle "kennolle". Ainoastaan suurimmalla f1.7 aukolla kuva on hiukan pehmeämpi kuin enemmän himmennettynä, mutta mitenkään epäteräväksi en sitäkään sanoisi. Täydellä aukolla potretteja kuvatessa itse asiassa pidän enemmän sen verran pehmeästä piirrosta etteivät ihon kaikki epätasaisuudet toistu lääketieteellisellä tarkkuudella. Tästä usein pitävät myös potrettien mallitkin.

Kuva karhuherra Paddingtonista täydellä aukolla:

f1.7 ISO 100

Sama kuva aukolla 2.8, tästä voi jo laskea kaikki naamakarvat jos haluaa:

f2.8 ISO 100

Tarkennus tapahtuu manuaalisesti. GF1:ssä voi valintarullan napsautuksella suurentaa etsinkuvan keskikohdan, joka auttaa tarkassa tarkentamisessa. Valitettavasti 100mm vastaavalla kuvakulmalla käsien tärinä alkaa jo haitata operaatiota hiukan mutta kyllä tarkennuksen saa juuri siihen mihin sen haluaa. Lisäksi, koska himmennys tapahtuu objektiivista käsin, on syväterävyyden esikatselu ikäänkuin aina käytössä. Etsinkuva ei kuitenkaan himmene, koska kameran sähköinen etsin osaa kompensoida suoraan himmennyksen. Liikkuvaan maaliin on kuitenkin turha kuvitella tarkentavansa tällä menetelmällä, silloin pitää vain yrittää valita pienempi aukko jolla syväterävyyttä saa kasvatettua. Minulla ei ole LVF-lisäetsintä kamerassa mutta se varmaankin hiukan auttaisi sekä tärinään että tarkentamiseen muutenkin.

Fyysisesti adapteri ja kakkula ovat jo sen verran isoja ettei kamera tietenkään mahdu enää juuri minkäänlaiseen taskuun. Alla on vielä kuva lintuperspektiivistä josta yhdistelmän mittasuhteet selviävät paremmin. Siinä mielessä pannukakkuobjektiivit ovat ainoa oikea valinta GF1:n seuraksi. Odottelenkin innolla tulossa olevaa Panasonicin 14mm pannaria.

Kaikinpuolin olen hankintaani tyytyväinen näin ensituntumalta ja aion kuvata objektiivilla jatkossa paljonkin. Lupaan myös laittaa lisää tällä yhdistelmällä otettuja kuvia tänne blogiin kunhan ehdin kuvaamaan muutakin kuin pehmoleluja.

Plussat:
+ Hyvä valovoima
+ Terävyys reunasta reunaan
+ Sopiva polttoväli

Miinukset:
- Käsitarkennus, suurella aukolla hiukan hankalaa saada tarkasti kohdalleen.
- Vain aukon esivalinta -automatiikka (mutta sitä minä käytän aina muutenkin).

Raportin toinen osa löytyy täältä.