Panasonicin 45-200mm testissä

Sain hetkeksi aikaa testiin Panasonicin 45-200mm f4-5.6 zoomin. Ensituntumalta objektiivi tuntuu istuvan hyvin GF1:n nokalle eikä tunnu mitenkään liian suurelta, vaikka varmasti sopusuhtaisemmalta se näyttäisikin Panasonicin hiukan suuremmissa järjestelmäkameramaisemmissa rungoissa kuten G1. Kakkula painaa vajaan neljäsataa grammaa ja kun ajattelee että sen kuvakulma vastaa kinokoon 90-400 -millistä telezoomia niin kokonaispaketti GF1:n kanssa on varsin kompakti.

Objektiivi ei ole vielä liian suuri GF1:n nokalle.

Kun kameran laittaa ensikerran päälle ja kurkistelee maailmaa tämän objektiivin kanssa, huomaa että tarkennus on tässä objektiivissa huomattavasti hiljaisempi kuin 20mm pannukakussa, siis suomeksi sanottuna äänetön. Mitenkään erikoisen nopea se ei ole mutta tuntuu huonossakin valossa saavan tarkennuksen kerrasta kohdalleen, joka on aina plussaa. Olin lukenut harrastajapalstoilta että kuvanvakaaja, jollainen tässä ohjektiivissa on, pitäisi häiritsevää ääntä. Itseäni se ei mitenkään häirinnyt, minun täytyi ainakin laittaa korva kiinni objektiiviin jotta erotin korkean sirityksen jota vakaaja pitää. Ei siis varmasti mitään käytännön haittaa missään tilanteessa.

Objektiivi on melko edullinen Panasonicin linssiksi ja tuntuu hintaansa nähden ihan lujatekoiselta ja jämptiltä, mikään ei heilu eikä notku käytettäessä vaikka materiaali onkin pääosin muovia poislukien metallinen kiinnitysbajonetti. Tarkennusmekanismi on sisäinen eli etulinssi ei kierry tarkennettaessa joka helpottaa asioita mikäli haluaa käyttää esimerkiksi polarisaatiosuodinta linssin edessä. Filtterikierre on 52 milliä eli sama kuin Panasonicin kittizoomeissa. Pannukakuissa kierre on eksoottisempi 46mm. Mikään makrolinssi tämä ei ole, korkein suurennussuhde 200mm asennossa on 1:5. Kompaktin kokoisena (pituus noin kymmenen senttiä lyhimmillään) tämä putki kun on varsin mielenkiintoinen tuttavuus. Jos ajattelee pakettia johon kuuluisi GF1:n lisäksi 14mm ja 20mm pannukakut ja tämä 45-200mm telezoomi niin kuvaaja on jo varsin moneen tilanteeseen varustettu ja koko satsi mahtuu edelleen vaikkapa takin taskuihin!

Kuvaamaan

Millaisia kuvia sillä sitten saa? Harmillisesti Suomen marraskuu ei ole helpoimpia aikoja objektiivien kokeilemiselle kun päivä alkaa olla vain kaksi hämärää vastakkain. Testikuvien kohteeksi valikoituivat siis lähipuiston sorsat, joita piti kuvata pikapikaa lounastunnin yhteydessä. Tämä vastasi mielestäni varsin hyvin tällaisen putken tyypillistä käyttöä. Keli oli melko harmaa joten jouduin kuvaamaan ISO 800:lla. Linssin terävyyden arvioimiseen nämä kuvat eivät siis ole sopivia mutta kuvanvakaajaa tuli testattua sitäkin tarkemmin.

Kuvanvakaajan kerrotaan antavan parin-kolmen aukon verran apua tärähtämättömien kuvien saamiseksi. Eli siis jos pisimmillään putken kanssa käsivaralta saisi olla noin 1/400 valotusaika, niin vakaajan kanssa pitäisi riittää vielä 1/100 tai jopa 1/50. Kokeilujeni perusteella ainakaan 1/50 ei kyllä riittänyt, mutta kyllä vakaaja on yllättävänkin tehokas. Sekunnin sadasosan valotuksista 150-200mm polttoväleillä iso osa kuvista oli teräviä ja 1/200 jo valtaosa. Tottumattomalle kuvanvakaaja tuntui aluksi hassulta, se kun on optinen ja näin sen vaikutus näkyy myös etsinkuvassa joka alkaa välillä "uimaan" normaalin tärinän sijaan. Itse olen aiemmin kuvannut vain vakaajilla jotka ovat rungossa (Konica Minolta jaSony) jolloin vakaajan vaikutus ei ole näkynyt (optisessa) etsinkuvassa mitenkään.

f5.3, 1/250s, ISO 800

Testikuvien perusteella objektiivi on ainakin aivan tarpeeksi skarppi ja kuvat kontrastikkaita, mitään häiritseviä virheitä en kuvissa havainnut. Bokeh on toisinaan hiukan sotkuista taustasta riippuen mutta ihmeitä en odottanutkaan tämän hintaluokan zoomilta.

f5.6, 1/500, ISO 800

Kaiken kaikkiaan Panasonicin 45-200mm zoomi on hinta-laatusuhteeltaan aivan erinomainen hankinta micro-4/3 -järjestelmän pitkäksi putkeksi vaikkapa eläintarhareissulle. Harmillista että tämä yksilö oli minulla vain lainassa ja joudun palauttamaan sen...

Plussat ja miinukset

+ Kompakti, kevyt ja sopuhintainen polttoväliinsä nähden
+ Kuvanvakaaja

- Heikko valovoima, f4-5.6

Mustavalkoista filmiä Minoltassa

Aiempien filmillekuvaamiskokeiluiden jatkoksi halusin kokeilla myös "oikeaa" mustavalkofilmiä vanhassa Minolta Dynax 600si:ssäni. Selvisi, että toisin kuin alunperin kuulin, Espoon Sellon Fotokulma kyllä kehittää ja skannaa kuvat CD:lle myös mv-filmeistä. Erona on vain se, että värinegalta palvelu onnistuu tunnissa, mutta mustavalkoinen lähetetään kerran viikossa jonnekin kehitettäväksi ja se palaa liikkeeseen skannattavaksi viikkoa myöhemmin. Tästä johtuen kuvien saaminen kesti noin kaksi viikkoa, eli aivan poskettoman kauan. No, kuvasin kuitenkin rullan Kodakin neljäsatasta TMaxia nähdäkseni miltä se skannattuna näyttää. Mustavalkoisella filmillä hintaa tuli hiukan enemmän kuin viimeksi kokeilemallani värinegatiivifilmillä, sillä filmi oli hiukan kalliimpaa samoin kuin kehitys. Skannauksen hinta oli sama. Lopullinen hinta oli noin 50 senttiä per ruutu. Hinnan puolesta tässä touhussa ei siis ole mitään järkeä jos ei kehitä ja skannaa itse.

Valitettavasti kuvatkin olivat tällä kertaa pettymyksiä. Skannatut kuvathan sai kyseisestä liikkeestä siis 2000x3000 pikselin JPG-muotoisina. Kaikki kuvat on kuitenkin skannattu siten, että huippuvalot ovat palaneet puhki, ja koska tiedostot ovat valmiiksi JPG-pakattuja, ei niistä oikein ole mitään pelastettavissa kuvankäsittelylläkään. Luupin kanssa negatiiveja tarkastellessa kyseiset kohdat eivät kuitenkaan ole mitenkään puhki joten ongelma on skannauksessa. Alla yksi vähemmän puhkipalanut esimerkkikuva rullalta:

Kodak TMax 400, Minolta 50mm/2.8 macro

Kuviin on lisäksi skannauksessa tullut lämmin sävy, en tiedä onko se jotenkin tarkoituksella lisätty, mutta voisihan mustavalkoiset saada mustavalkoisena. Vaikkei sävyä ensin ehkä huomaakaan, värit poistamalla kuva näyttää melkolailla erilaiselta:

Sama kuva oikeasti mustavalkoisena

Alla vielä 100% osasuurenos samasta kuvasta.

100% Osasuurennos

Loppupäätelmänä voisi todeta, että mikäli kinofilmin kanssa haluaa nykypäivänä leikkiä, eivät nämä tavalisten fotoliikkeiden kehitys- ja skannauspalvelut oikein ole kelvollisia. Prosessissa on aika monta vaihetta ja lopputulokset eivät välttämättä ole tasalaatuisia kerrasta toiseen. Tässäkin asiassa siis pitäisi kaikki tehdä itse, kehittää filmit ja skannata kunnollisella filmiskannerilla ruutu kerrallaan. Siinäkin saattaa tuhraantua useampi ilta skannaillessa ja pölyjä siistiessä että homma ei taida olla oikein sen arvoista.

Kuvasin samana päivänä samalla Minoltan 50mm/2.8 macro -objektiivilla myös Sony a200 -kameralla ja kyllä ne kuvat vaan ovat niin paljon parempia kaikin puolin, nähtävissä saman tien ja RAW-tiedostoina käsiteltävissä ihan niin paljon kuin vain haluaa. Alla vielä yksi esimerkkikuva:

Sony a200, Minolta 50mm/2.8 macro, f4.5, ISO 400

Syyskuvia

Panasonic GF1, 20mm, f5.6, ISO 100

Panasonic GF1, 20mm, f4, ISO 100

Bodomin rannat ovat hiljentyneet syksyyn ja tämä Panasonicin 20-millinen pannukakku kasvaa vaan päivä päivältä enemmän kiinni minuun. Tahtoo sanoa siis sitä, että tykkään objektiivista ja sen 40mm vastaavasta kuvakulmasta todella paljon.

Taideteos

Panasonic GF1, 20mm, f4.5, ISO 200

LVF-1 - Sähköinen etsin GF1:een

Niin hyvä kamera kuin Panasonic GF1 onkin, olin kaipaillut oikeaa etsintä siihen, takanäytöltä kuvaaminen ei oikein tuntunut luontevalta. Minulla olikin mahdollisuus kokeilla sekä Panasonicin LVF1 -sähköistä etsintä että Olympuksen 17mm pannukakulle tarkoitettua optista etsintä kameran päällä.

Panasonic LVF1 sähköinen etsin

Vaihtoehto: Olympus VF-1 optinen etsin

Olin lukenut harrastajapalstoilta että tuon Olympuksen etsimen rajausviivat vastaavat itseasiassa varsin hyvin Panasonicin 20mm pannukakun kuvakulmaa. Tämä osoittautui myös todeksi - viivat olivat suurinpiirtein kohdillaan 4:3 kuvasuhteella kun vertasin takanäytön näkymää etsimen rajaukseen. Varmasti ainakin ihan tarpeeksi tarkasti katu- ja muuhun tilannekuvaukseen jossa ei rajata ihan millintarkasti vaan tarkoitus on vain saada nopeasti kuva rajattua ennenkuin tilanne menee ohi. Optisen etsimen kuva on kirkas ja sen läpi katselee mielellään. Minulla oli kuitenkin mielessä kaksi ongelmaa jotka vaativat ratkaisua: halusin etsimen GF1:een koska takanäytöltä kuvaaminen ei tunnu oikealta ja johtaa usein kameran pitämiseen omituisissa, vähemmän tukevissa asennoissa mutta lisäksi käytän Minoltan 50mm käsitarkenteista objektiivia sovittimella GF1:ssä ja sen tarkentamiseen halusin myös apuvälinettä.

Olympuksen VF-1 olisi hyvä valinta 20mm pannukakulla kuvaamiseen, mutta muilla polttoväleillä kuvaamiseen siitä ei ole mitään apua. Lisäksi VF-1:stä ei ole mitään hyötyä tarkentamisen kanssa, etsin kun on täysin erillinen eikä sisällä mitään elektroniikkaa.

Panasonic LVF-1

Panasonicin LVF1 on siis sähköinen etsin jonka voi hankkia irrallisena lisäosana GF1:een. Siinä on pystysuunnassa 90 astetta kallistettava 202.000 pikselin näyttö, diopterikorjaus sekä nappi jolla voi valita haluaako kuvan takanäytölle vai etsimeen. Painoa vekottimella on vain parikymmentä grammaa, mutta kameran päälle salamakentään kiinnittyvänä se tekee kameran profiilista kyllä paljon korkeamman ja samalla vähemmän taskuun sopivan. Etsimen mukana paketissa tulee kotelo jossa etsin säilyy mukavasti silloin kun se ei ole käytössä. Kotelon saa myös näppärästi kiinni kamerahihnaan jos niin haluaa.

Tuo pikselimäärä on ensialkuun pettymys, etsimen kuva on kyllä kirkas mutta siinä on heikko resoluutio ja selvää värivirhettä sinisen suuntaan. Eikä kuva ole kovin suuri - vertailukelpoinen suurennos on 0.52x kroppikertoimen huomioiden.

LVF-1 kiinnitettynä GF1:n salamakenkään

LVF-etsimen näytölle saa käytännössä kaikki samat tiedot näkymään kuin takanäytöllekin, joten etsin on monikäyttöisempi kuin erilliset optiset etsimet. Etsimen kuva siis muuttuu esimerkiksi zoomatessa ihan samoin kuin takanäytönkin kuva. Etsinkuva on myös automaattisesti valitun kuvasuhteen muotoinen ja muutkin säädöt välittyvät kuvaan aivan kuten takanäytöllekin.

Kuvaamisesta tulee heti luontevampaa etsintä käyttäessä verrattuna takanäytöltä kuvaamiseen. Samalla katoaa kiusaus tirkistellä juuri ottamiaan kuvia näytötä ja tulee keskityttyä enemmän kuvaamiseen. Vaikka resoluutio onkin varsin heikko, kuvan sommittelu ja rajaaminen onnistuu hienosti. Etsin siis täyttää sille asettamani ensisijaisen tavoitteen.

Etsimen kyljessä on nappi, jolla kuva vaihtuu takanäytölle tai etsimeen. Mielestäni olisi ollut parempi, jos etsimen kanssa yhtäaikaa voisi takanäytöllä pitää näkyvillä ainakin tiedot kameran asetuksista kuten ISO, aika ja aukko jne. Nyt nämä asiat joutuu joko tarkistamaan etsimeen kurkkaamalla tai siirtämällä kuvan napinpainalluksella hetkeksi takanäytölle.

Käsin tarkentamisesta vielä

Erityisen hyvä LVF on kuvatessa vanhoilla käsitarkenteisilla objektiiveilla kuten allaolevassa kuvassa olevalla Minolta 50mm/f1.7 ja Novoflex-sovite -yhdistelmällä.

Kuvausotteesta tulee tukevampi, jolloin tarkentaminen ja kuvaaminen on vakaampaa (kuvakulma tällä yhdistelmällä vastaa 100mm objektiivia kinokoossa). Tämä johtuu varmasti siitä, että ote on normaali ja kamera on tuettu silmäkulmaan, nenään/poskeen ja molempiin käsiin. Takanäytöltä tarkennellessa ja tarkennuksen apusuurennos -toimintoa käyttäessa aiemmin kuva tärisi ja väpätti, nyt tarkentaminen onnistuu paremmin. Lisäpikselit etsimessä eivät silti haittaisi yhtään! Käsitarkenteisella objektiivilla kuvan ottaminen kulkee siis näin: Kohdistetaan kamera kohteeseen, painetaan peukalolla kerran säätörullaa jolloin etsinkuvaan tulee suurennos kuvan keskeltä, tarkennetaan, painetaan etusormella laukaisinta puoleenväliin jolloin koko kuva palautuu etsimeen, sommitellaan kuva etsimen ruudulla ja laukaistaan. Sormia ei tarvitse missään vaiheessa siirtää siis nappulalta toiselle ja kuvaaminen pienen totuttelun jälkeen sujuu ihan mallikkaasti.

Kelpaako se?

Loppujen lopuksi tykkäsin etsimestä, mutta siinä on kyllä rajoituksensa eli se ei välttämättä ole kaikkien mieleen. Olympuksen uudempiin micro-4/3-kameroihin (E-P2 ja E-PL1) on saatavilla paljon isomman resoluution sähköinen etsin joka saattaa vastata toisten käyttötarkoituksiin paremmin. Valitettavasti Olympuksen ja Panasonicin sähköiset etsimet eivät ole ristiin yhteensopivia toisin kuin objektiivit. Olettaisin, että Panasoniciltakin tulee jossain vaiheessa päivitetty paremman resoluution versio - mutta ainakin siihen asti pärjään varsin hyvin LVF1:n kanssa ja kuvaan sen kanssa mieluummin kuin ilman.

Plussat ja miinukset:

+ Kameran tuntuma paranee huomattavasti, ei tarvitse kuvata "käsivarren etäisyydeltä"
+ Tukevampi kuvausote jolloin mm. käsitarkenteisten objektiivien käyttö helpottuu
+ Kääntyvyys helpottaa joissakin erikoistilanteissa
+ Auringonpaiste ei aiheuta haittaavia heijastumia niinkuin takanäytöllä kuvatessa
+ Pieni koko ja keveys

- Heikko resoluutio ja pienehkö näyttöruutu
- Kuvaa ei saa yhtäaikaa etsimeen ja takanäytölle
- Melko hintava ominaisuuksiinsa nähden

Sienimetsässä GF1:n kanssa

Lyhyiden filmillekuvaamiskokeilujen jälkeen palasin taas digiaikaan. Mukavaltahan se GF1 tuntui käteen isompien ja hidastahtisempien vehkeiden jälkeen. Ja kuinka kivaa olikaan vaihtaa ISO-herkkyyttä lennossa kun syksyisessä metsässä alkoi valo käydä vähiin! Tällä kertaa näytti tulevan tällaisia symmetrisiä sommitelmia, alla muutama poiminta. Kuvat on käsitelty ja muunnettu mustavalkoisiksi Bibble vitosella, jos se jotakuta sattuu kiinnostamaan.

Panasonic GF1, 20mm, f2.2, ISO 800

Ylläolevasta kuvasta tykkäsin erityisesti - yhtenä projektiaihiona on ollut mielessä saada pari kolme kehystettävää mustavalkokuvaa mökin seinälle lähimaastojen maisemista ja tämä on ainakin ehdolla tuohon kolmikkoon. Katsotaan nyt sitten koska saan aikaiseksi ja vieläkö tämä silloin miellyttää. Omia kuviaan on hyvä aina hiukan sulatella, monesti niissä on aivan eri fiilis kun varsinainen kuvaustapahtuma on jo ehtinyt unohtumaan ja kuviaan tarkastelee ikäänkuin viileämmin.

Panasonic GF1, 20mm, f1.8, ISO 400

Hyvää syksyn jatkoa!

Keskikoon filmiä koneeseen

Aiemmin kokeilin palata kuvaamaan filmille osittain fiilistelymielessä. Sen kokeilun tuloksia voi lukea täältä. Filmijärkkärillä kuvaamiinen oli ihan hauskaa fiilistelyä mutta mitään kovin hyvää teknistä syytä filmiin palaamiselle en mielestäni löytänyt. Kuvanlaatu oli ihan kelvollinen halvan "kuvat tunnissa" -skannauksen lopputuloksena. Keskikoon filmi, eli se satakakskymppinen, pitäisikin sitten olla jo eri asia, negatiivi kun on kuusi senttimetriä kanttiinsa. Sävykkäämpiä kuvia, vähemmän suurennustarvetta, lupailivat aina niin avuliaat Internetin harrastajapalstat. Kun kerran filmille kuvaamisen kokeilu vuosikymmenen tauon jälkeen oli aloitettu, ei sitä voinut yhteen kertaan lopettaa. Onneksi komeroista löytyi lääkettä tähänkin vaivaan!

Yashicaflex

Yashicaflex C, circa 1958

Kokeilun päätahdeksi valikoitui komerossa ollut Yashicaflex. Kyseessä on niin kutsuttu kaksisilmäinen peilikamera (twin lens reflex, TLR), joka on minulle kulkeutunut isoäidin kautta. Pienellä selailulla ajoitin kyseisen kameran valmistusvuoden jonnekin 1950-luvun loppuun. Kamera syö siis 120-koon rullafilmiä ja valottaa 6x6 -kokoisia ruutuja. Yhdelle rullalle menee niitä 12 kappaletta. Kuvaava linssi on 80mm/f3.5.

Etsinkuva on kameran päällä mattalasilla, ja se on peilikuva, joka tuottikin alkuun hieman haparointia rajaamisen suhteen. Etsimeen tuijottaessa tuli kameraa aina käännettyä väärään suuntaan ennenkuin peilikuvaan alkoi tottumaan. Kuva ei kuitenkaan ole ylösalaisin kuten suuremman filmikoon kameroissa tapaa olla. Monissa kaksisilmäisissä on myös niinkutsuttu urheiluetsin, eli painamalla etsimen luukun alas saa itselleen 6x6-kokoisen hahlon jonka läpi maailmaa voi sitten tiirailla ilman mitään välissä olevaa optiikkaa. Sanomattakin on selvää että rajaaminen tällä menetelmällä on jo sitten vain vähän sinne päin. Toinen kaksisilmäisen erikoispiirre on parallaksivirhe, joka aiheutuu etsinkuvan ja kuvaamislinssin välisestä etäisyydestä. Tämä vaikuttaa lähinnä lähikuvien rajaamismahdollisuuksiin.

Alku aina hankalaa

Tilasin netistä pari rullaa Kodakin Tri-x:ää koossa 120. Hinta oli muistaakseni neljä tai viisi euroa per rulla. Yksi ilta meni ensin filmin lataamisen opiskeluun. Onneksi minulla oli tähän käyttöön yksi valottunut rullafilmi, jonka kanssa harjoittelin kansi auki, kunnes olin selvittänyt itselleni yritys ja erehdys -menetelmällä missä järjestyksessä filminkelaamista ja laskurin nollaamista pitää tehdä jotta nuo laskurin laskemat kaksitoista ruutua osuvat rullalla oikeaan kohtaan. Kiinnostuneille seuraavaksi ohjeet miten filmin lataaminen toimii juuri tässä kyseisessä Yashicaflexissä:

1. Avaa takakansi pyörittämällä pohjassa olevaa nuppia.
2. Aseta uusi filmirulla alas ja edellisen rullan tyhjä puola ylös. Tarvitset siis aina yhden tyhjän puolan, jolle uusi filmi lopulta kelautuu.
3. Kiinnitä filmin pää tyhjälle puolalle pujottamalla.
4. Kelaa filmiä ruuvaamalla filminsiirtonuppia, kunnes filmin taustapaperissa olevat nuolet osuvat kohdakkain kamerassa olevien nuolten kanssa.
5. Sulje kansi ja ruuvaa se kiinni.
6. Nollaa filmilaskuri vetämällä kynällä tai vastaavalla tikulla samalla painaen filminkelausrullan keskellä olevaa nappia. Kamera päästää räpsähtävän äänen ja filminsiirtoruudussa näkyy "S".
7. Kelaa filmiä eteenpäin, kunnes kamera napsahtaa ja filminsiirtoruudussa näkyy "1".
8. Nyt kamera on valmis kuvaamiseen.
9. Ruudun ottamisen jälkeen paina kerran filminsiirtonupin keskeltä, ja rullaa sitten seuraava ruutu kohdalleen.
10. Kahdennentoista ruudun jälkeen kelaa filmi loppuun asti, avaa kansi ja ota rulla talteen. Kuvattu rulla kannattaa varmistaa vaikkapa maalarinteipillä tai kumilangalla ettei se pääse aukeamaan ja valottumaan.

Filminsiirtoon liittyy myös seuraava hankaluuteni. Viisikymmenluvun kameroissa kun ei tapaa olla automaattista filminsiirtoa vaan otetun kuvan jälkeen kuvaajan pitäisi muistaa ihan itse kelata filmi seuraavan ruudun kohdalle. Yashicaflexissä suljin viritetään ihan eri vipstaakista kuin mistä filmin siirto tapahtuu, joten kamera ei mitenkään estä kaksoisvalottamasta samaa ruutua. Tällainen taidekuva minulta tietenkin syntyi ensimmäiseksi ruuduksi rullalle. Tämän jälkeen yritin visusti muistaa kelata filmin heti kuvan ottamisen jälkeen.

Ensimmäinen ruutu. Taidetta.

Kuvaamaan

Koska Yashicaflexissä ei ole minkäänlaista valotusmittaria, käytin Panasonic GF1:tä valotusmittarina, eli asetin siihen vain saman ISO-arvon kuin käyttämässäni filmissä (400) ja aukon jolla aioin kuvan ottaa. Tämän jälkeen mittasin GF1:n antaman suljinajan ja asetin Yashicaflexiin lähinnä vastaavan suljinajan. Korvakuulolta olin todennut, että linnunpöntön suljinajat eivät ainakaan pitkässä päässä olleet enää ihan kohdallaan mutta toivoin mustavalkofilmin valotusvaran antavan tämän verran anteeksi.

Peilikuvan kanssa sommittelu oli hiukan hankalaa kun kameraa tuli aina käännettyä ensin väärään suuntaan. Mitään kovin nopeatempoista kuvaamista en tällä kameralla kyllä voisi kuvitella tekeväni, vaikka tiedän kyllä että aikanaan lehtikuvaajatkin käyttivät samanlaisia kameroita työkseen. Paremmin kamera sopii mielestäni jalustalta työskentelyyn, jossa kuiluetsin onkin omiaan.

Tarkentaminen oli yllättävän helppoa Yashicaflexin mattalasille ja lisäksi apuna on pieni suurennuslasi jonka saa käännettyä etsimen kuilusta esiin kriittisempää tarkentamista varten.


Filmin kehitys ja skannaus

Tällä kertaa kokeilin Espoolaista Fotoyks-liikettä filmin kehitys- ja skannauspalveluna. Tilasin filmin kehityksen, koevedossarjan sekä kuvat CD:lle. Kokonaisuudelle tuli hintaa n. 15 euroa per rulla. Kun tähän lisää filmin hinnan ja muistaa että rullalla on kuitenkin vain 12 kuvaa, tuli hinnaksi siis jo yli puolitoista euroa per kuva! Eipä tällaisella kameralla toisaalta tule niin paljoa räpsittyäkään kuin vaikkapa nyky-digeillä. Kehitystä ja valmiita kuvia piti odotella pari arkipäivää.

Positiivinen yllätys oli se, että sain käteeni kaikki 12 kuvaa, eli olin onnistunut filmin lataamisessa oikein ja linnunpönttökamera oli niinikään toimittanut hommansa oikein! Kaikki valotuksetkin olivat sen verran kohdallaan, että kuvasta sai ihan hyvin ainakin selvää mitä se esitti.

Negatiivit näyttäisivät silmämääräisesti ja luupillakin tarkasteltuna olevan ihan hyvälaatuisia, toki Yashicaflexin ja kuvaajan yhdistelmä oli onnistunut ylivalottamaan muutamia ruutuja. Näistä saisi varmasti pimiössä ihan hienoja suurennoksia, mutta valitettavasti käytössäni ei enää ole pimiövarustusta. Hintaan kuulunut koevedossarja sisälsi 10x10cm printit, jotka oli tehty mattapintaiselle Kodakin paperille. Sinänsä en näitä mihinkään tarvinnut mutta tulivatpahan mukana. Ehkä niistä voisi vaikkapa laminoida nostalgiahenkisiä lasinalustoja...

Ensitilauksen yhteydessä edullisesti saatavat skannaukset olivat tarjolla vain resoluutiolla, joka on 2000 pikseliä kuvan lyhyellä sivulla. Kuuskertaakutosesta syntyi siis vain 2000x2000 pikselin skannattuja faileja jpg-muodossa. Skannerisoftassa on selvästi ollut jotain automatiikkaa, koska kuvissa näkyy paikka paikoin terävöittämisessä syntyneitä artefakteja (juu, tarkistin luupilla että niitä ei ollut negatiivilla). Alla muutama esimerkkikuva.

Kuva täynnä pienenpientä detaljia. Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/100s

Yashicaflex, Kodak 400TX, f16, 1/300s

Näin pienet ja heikkolaatuiset skannaukset eivät millään tapaa tee oikeutta keskikoon filmin erottelukyvylle eikä sävykkyydelle, eli jos tällä kameralla aikoo kuvata pitää kuvat saada skannatuksi paremmin. Saman tien voisi sitten jo filminkin kehittää itse. Ja mikäli liikkessä tehtyihin skannauksiinkin saa pölyhiukkasia kaupan päälle niin tietää jo minkälaisia ongelmia kotioloissa saa aikaiseksi pölyn kanssa. Paremmat filmiskannerit osaavat tosin kyllä jo varsin hyvin korjata pölyhiukkaset kuvista automaattisesti, mutta tätä en ole itse kokeillut.

Jos löydän jostakin keskikoon negalle sopivan skannerin lainaksi, kokeilen skannata muutaman ruudun kunnolla ja palaan asiaan blogissani myöhemmin.

Loppupäätelmät

Jos tätä kameraa johonkin haluaisi oikeasti käyttää, niin voisin ehkä kuvitella kuvaavani jonkin oman projektin kokonaan tällä saadakseni koko kuvasarjaan omanlaisensa fiiliksen. Tämä kuitenkin vaatisi ehdottomasti laadukkaamman skannauksen joka pitäisi siis joko tehdä itse tai maksaa huomattavasti enemmän parempilaatuisesta skannauksesta. Toinen vaihtoehto olisi vedostaa koko projekti analogisesti eli pimiössä...

Muistikirjaan saa kuvien EXIF-tiedot analogisesti talteen.

Plussat ja miinukset:

+ Linnunpöntöllä kuvaaminen on hauskaa, ainakin sivustakatsojien mielestä
+ Kuvia joutuu harkitsemaan ja työstämään enemmän heti kuvatessa
+ Negatiiveissa on paljon potentiaalista resoluutiota

- Filmi pitäisi kehittää ja skannata itse, joka on vaivalloista
- Erillisen valotusmittarin tarve jos haluaa valotukset kohdalleen
- Peilikuva etsimessä vaatii totuttelua