Päivän kuva

Rollei 35, Kodak 400TX

Digipaasto jatkuu

"Mikä kumman kamera tuo on?"
Rollei 35, Tri-X

Rollei kolmevitosen kanssa tapahtuva kymmenen viikon digipaasto jatkuu. Ja alkaa tehdä hyvää - perusasiat kuten kuvien sisältö kiinnostavat enemmän kuin megapikkelssi. Samoin valottamis-kehittämisprosessi alkaa löytämään muotoaan ja negatiiveista saa jo enemmän irti. Plustekin skannerilla ainakaan sellaisesta ylivalotetusta ja -kehitetystä negatiivista on tosi vaikeaa saada mitään kovin siistiä ulos. Loivemmat negat toimivat paremmin. Lisäksi olen valinnut tälle projektille ns. stand-kehityksen eli filmi likoaa kehitteessä ilman kummempia heilutteluja tunnin verran joka tekee hiukan eri näköisiä negatiiveja - varjokohdista ei tarvitse huolehtia mutta huippuvalot kyllä sitten kehittyvät ihan läpitunkemattoman mustiksi joiden kanssa skanneri on kummissaan. Siispä valottaessa pitää olla tarkkana huippuvalojen kanssa, ehkä hieman toisin kuin "yleinen totuus" negan valottamisesta menee. Voipa olla että skannerinkin kanssa olisi vielä opeteltavaa...

Havaintoja Rollei-rullilta

Rollei 35, Kodak 400TX

Muutama rullallinen itsekehitettyä mustavalkofilkkaa Rolleilla kuvattuna on takana. Projekti on tähän mennessä jo herättänyt muutamia havaintoja ja ajatuksia:

Kameroista

Rolleilla on kiva kuvata. Sulkimen ääni on vain vaimea räpsähdys täsmälleen sillä hetkellä kun kuvaajan sormi painaa laukaisimesta. Kuvia ei pysty tirkistelemään kuvaustilanteessa, on luotettava siihen mitä teki ja näki. Tämä auttaa ainakin minua ikäänkuin keskittymään kuvaamiseen eikä otettujen kuvien murehtimiseen. Huomaan että olen alkanut räpsimään kuvia ihan tavallisissa tilanteissa joissa "ei ole mitään kuvattavaa". Kamera on kuin tehty perinteiseen katukuvaamiseen - pieni ja hiljainen, etukäteen asteikolta tarkennettu. Voi kun olisi olemassa digitaalinen Rollei 35.

Samaan aikaan olen kuitenkin huomannut kaipaavani digikameroitani. Nykypäivän kamerat ovat kyllä melkoisia ihmeitä verrattuna menneiden aikojen veljiinsä. Ihan tavallinen digipokkarikin pesee kinofilmikamerat monessa asiassa kunhan vain saa sen ensin taipumaan tahtoonsa. Merkittävin syy vanhalla filmikameralla kuvaamiseen onkin ehkä juuri käyttöliittymän selkeys ja tottelevaisuus - mikään automatiikka ei yritä vesittää kuvaajan tekemiä valintoja. Kuvanlaadulla sen sijaan ei kinofilmille kuvaamista kannata enää yrittää perustella ihan jo sen vaivailloisuuden vuoksi.

Kehittämisestä

Filmin kehittäminen on hauskaa, lähes maagista puuhastelua johon kuuluu prosessin ajan kestävä jännitys. Miten kuvat onnistuivat? Oliko kehitysprosessi parempi vai huonompi kuin edellisellä kerralla? Onnistuikohan se yksi ruutu vai ei? Lopulta kun filmin ripustaa kuivumaan, huomaa että ainakin jonkinlaisia kuvia on saatu aikaiseksi - sitä onnistumisen riemua! Kaikenlainen käsin väsääminen on rentouttavaa vaihtelua ainaisen ruudun tuijottamisen sijaan. Kuvat, ihan tavallisetkin, tuntuvat arvokkaammilta kun niiden eteen on nähty niin paljon vaivaa.

Skannaamisesta

Skannaaminen on ihan oma taiteenlajinsa, joka vaatisi enemmän harjoittelua, kokeilemista ja perehtymistä. Olen tähän Rollei-projektiin ottanut sellaisen workflown jossa pyrin skannaamaan kaikki ruudut ilman sen kummempia säätöjä, keskinkertaisella resoluutiolla. Tällä tavalla rullallisen skannaus ei kestä tuhottomasti ja kaikki kuvat ovat keskenään yhteneväisiä. Jälkikäsittelyn tietokoneella olen myöskin karsinut minimiin - projektin ajatuksenahan ei ollut alunperinkään mikään kuvanlaadun optimointi vaan harkittu tauko digikuvaamisesta ja analogisen prosessin opettelu.

Tämä on se prosessin vaihe josta en tykkää yhtään, välillä tuntuu että skannatussa ruudussa ei ole muuta terävää kuin pölyt!

Projekti jatkuu

Kun kerran on itselleen tällaisen projektin päättänyt ottaa niin aion sen myös kulkea läpi. Tällä hetkellä päällimmäinen fiilis on se, että nykyisissä digirungoissani ei ole mitään vikaa - kunhan vain pääsisi taas kuvaamaan niillä. Mutta ensin fiilistellään loppuun tämä Rollei-projekti.

Rollei, Rodinal ja Rakeet

Postimies Pate toi mukanaan kymmenen rullaa Kodakin Tri-X -filmiä, kehitteet ja purnukat sun muut. Tarkoituksena olisi nyt keväällä siis päästä sinuiksi Rollei kolmevitosen kanssa ja samalla verestää muistoja filminkehityksestä. Oikeastaan olen mielessäni hahmotellut tämän oikein projektiksi - aikanaan Mike Johnston muotoili yhdenlaisen kuvaamisharjoituksen Sunday Morning Photographerissa, joka on jäänyt mieleen. Kertaalleen olen moisen harjoituksen yrittänyt tehdäkin, omalla tavallani. Ja nyt siis olisi tarkoitus raapaista uudemman kerran. Yritän keskittyä olennaiseen sillä tavalla että kun itse kehittelen Rolleilla arvaamalla tarkennettua Tri-X:ää Rodinalissa, ei kuvanlaatu pääse missään vaiheessa määrääväksi asiaksi, odotettavissa on raetta ja suttua. Pointti onkin enemmän jonkinlaisen peruskuvaamisen tehokuurin läpikäyminen. Suunnilleen rulla viikossa, kehitys ja skannaus, sen jälkeen seuraavalla viikolla poimitaan rullalta se yksi kuva paperille asti ja unohdetaan loput. Jos sitä vaikka sattuisi projektin kestäessä oppimaan taas jotakin. Ja onhan se aina hauskaa keksiä itselleen rajoituksia ja haasteita. Rollei 35 on osoittautunut mukavaksi käyttökameraksi, jota voi olla vaikea uskoa ellei ole itse sellaista kokeillut. Ja sillä kuvaaminen on oikeasti hauskaa!

Realistisesti ajatellen varmaankin projektin pari ensimmäistä rullaa menee kehitysprosessin hakemiseen ennenkuin tulokset ovat edes suunnilleen pallokentällä. Ainakin ensimmäinen testirullani oli epätasaisesti kehittynyt, mutta kyllä sieltäkin skanneri kuva-aihioita löysi. Allaolevan esimerkin jonka oikeassa reunassa epätasainen kehitys näkyy olen skannannut Plustek OpticFilm 7600 -skannerilla joka vaikuttaa ihan kelpo vekottimelta ainakin tähän projektiin. Rullallisen kerrallaan sillä jaksaa skannata mutta kun kelkkaa saa siirtää käsin ruutu kerrallaan niin kovin isoon digitoimisurakkaan en kyseistä vehjettä kyllä suosittelisi. Lisäksi tällaiseen työnkulkuun liitty loputon ja ainainen sota pölyä vastaan! Tarkoitukseni on kirjoitella joku dedikoitu juttu Plustekin laitteesta tänne blogiin kunhan vain saan aikaiseksi. Mutta nyt - rulla Rollikkaan ja ulos!

Kolmen klassikon kuva: Rollei 35, Tri-X, Rodinal.
Onhan näissä ihan oma fiiliksensä, pölyt ja kaikki!

Rollei 35

Kirjoitin aiemmin muutamasta digitaalisesta suosikkikamerastani, jolloin huomasin yllätyksekseni niiden kaksi yhdistävää piirrettä - molemmat olivat kompaktin kokoisia, joka on ihan ymmärrettävästi hyvä ominaisuus kameralle, mutta molemmissa oli myöskin käytössä kiinteä optiikka polttoväliltään 40mm-e. Tämä jälkimmäinen ominaisuus olisi varmaankin monen mielestä erittäinkin rajoittava ja mahdollisesti myös tylsä ominaisuus, mutta jostain syystä se tuntuu sopivan minulle.

Kameraperhe kasvoi taannoin yhdellä yksilöllä joka täyttää edellämainitut kriteerit hienosti, nimittäin Rollei 35:lla, joka on kai edelleenkin maailman pienin mekaaninen 35mm filmikamera. Sen eri versioissa on kaikissa ollut kiinteä 40mm optiikka, joskin näistä on ollut tarjolla muutamia eri variaatioita aikojen saatossa, kameraa kun valmistettiin hurjan pitkään, ainakin kolmella vuosikymmenellä. Kaikkine erikoisuuksineen Rollei 35 on hieno insinöörityön mestarinäyte, jossa koko suunnittelun lähtökohtana on ollut koota kaikki vaativan valokuvaajan tarvitsema mahdollisimman pieneen pakettiin. Lisäksi työn laatu on sitä luokkaa että kamerat kestävät aikaa ja olosuhteita. Oma yksilöni on loistokondiksessa vaikka sarjanumeron perusteella ajoittuu vuoteen 1974. Kyseessä on alkuperäinen "Rollei 35" -malli jossa on 40mm/f3.5 Tessar -optiikka. Myöhemmissä malleissa oli vaihtoehtona myös 40mm/f2.8 Sonnar ja mallimerkinnöiksi vaihtui 35 T ja 35 S sekä myöhemmin valotusmittarin siirryttyä etsimeen 35 TE ja 35 SE. Olemassa oli myös budjettimalli 35 B halvemmalla optiikalla ja osilla.

Kameran tunneituin erikoisuus lienee salamakenkä, joka ei mahtunut kameran päälle vaan sijoitettiin sen pohjaan - jos tällä aikoo salamakuvia ottaa, kamera on käytännössä käännettävä ylösalaisin mikäli haluaa valon lankeavan kohteeseen jotenkin luonnollisemmasta suunnasta. Samoin filmilaskuri on sijoitettu kameran pohjaan, jalustakierteen viereen.

Eivätkä ne erikoisuudet siihen lopu. Filmi kulkee kamerassa "väärään suuntaan" eli oikealta vasemmalle, josta syystä filminsiirtovipukin on vasemmalla puolella kameraa. Tähän tottuu yllättävän nopeasti.

Näiden erikoisuuksien lisäksi nykyajan digeihin tottunut valokuvaaja joutuu tietenkin myös tekemään kaiken itse, mitään automatiikkaa tämä vekotin ei tarjoa.

Testirullallisen perusteella kaikki valotusmittaria myöten toimii niinkuin pitääkin ja lasi on skarppi ja kontrastikas. Rollei 35 on työkalu, joka on tehty kuvaajalle - se ei tee mitään puolestasi mutta ei myöskään haittaa kuvaamisprosessia. Kuvaaminen ei lopu virran puutteeseen tai pakkaseen. Se vain toimii. Ajatuksissani on ajaa Rolleista läpi mustavalkofilkkaa rulla toisensa perään nyt kun aurinkokin alkaa taas paistelemaan tänne pohjolan perukoille ja mahdollisesti kehitelläkin rullat itse. Fiilistelyä, fiilistelyä...

Päivän kuva

Panasonic GF1, 20mm, f2.5, ISO 640

Kuvasin ylläolevan kuvan tänään GF1:llä ja 20-millisellä. Jotenkin tällä yhdistelmällä tuntuu aina löytyvän jotain kuvattavaa.

Kokeilussa on nyt Plustekin OpticFilm 7600 -filmiskanneri, josta kirjoittelen varmaankin ensifiiliksiä lähiaikoina, kunhan ensin pääsen sinuiksi sen kanssa.

Vaikea valinta

Kaunissaari, Sipoo
Sony a200, 18mm, f8, ISO 200

Huonekalujen siirron yhteydessä olohuoneen seinälle jäi tyhjä tila joka kaipasi täytteekseen jotain. Pienen harkinnan jälkeen päädyin siihen, että kokeilen teettää siihen canvas-taulun jostain valokuvastani. Olin aiemmin tilannut muutamia sellaisia lahjaksi ja ollut tyytyväinen lopputuloksiin.

Ajattelin, että käyn läpi kuluneen vuoden onnistuneempia otoksiani ja valitsen sieltä sitten jonkun sopivan - eihän sen kuitenkaan tarvitse olla mikään loppuelämän valinta, kuvan voisi vaikkapa silloin tällöin vaihtaa. Kuvia selatessa alkoivat tulevan taulun speksitkin vähitellen kirkastumaan, ja niiden myötä myös sopivan kuvan löytäminen muuttui koko ajan vaikeammaksi.

Kuvan piti olla vaakakuva mieluummin kuin pysty. Yhtäkkiä tajusin kuinka paljon kuvaankaan pystykuvia! Värien puolesta kuva saisi olla mieluummin melko hillitty, eikä sininen oikein sovi muuhun sisutukseen - pidetään mielessä että nyt olin etsimässä sopivaa sisustuselementtiä, en hienointa kuvaani. Lisäksi en ollut ollenkaan varma, halusinko seinälle kenenkään tutun ihmisen kuvaa jota katselisin sitten joka päivä - ajatus tuntui hiukan omituiselta. Eli valinnan pitäisi kohdistua siis maisema- tai lähikuvaan tai johonkin vastaavaan ihmiskuvien sijasta. Jälleen selvisi että aika suuressa osassa hyvistä kuvistani on ihmisiä, useimmiten tuttuja. Suuressa osassa maisemakuvista oli iso kaistale sinistä taivasta. No, voihan niistä tehdä äkkiä mustavalkoisen version, ajattelin. Mutta harvapa niistä toimi yhtä hyvin ilman värejään, usein juuri se taivaan sininen oli se elementti joka teki kuvasta mielestäni näyttävän. Lisäksi maisemakuvia oli kertynyt yllättävän vähän.

Jouduin penkomaan syvemmälle arkistoon menneille vuosille, josta sitten löysinkin yllä olevan ruudun. Se löytyi vain raakakuvana, eli en ollut edes tehnyt siitä jpg-muotoista kuvaa aikanaan. Selkeä poisheitetty siis. Onneksi se oli kuitenkin vielä tallessa. Rajasin kuvasta suunnilleen laajakuvaformaatin muotoisen, säädin vähän kontrastia ja muutin kuvan seepiasävyiseksi ja kuinka ollakaan - tulos oli jotain sellaista jota olin lähtenyt etsimäänkin.

Löysin netistä AH-Print  -nimisen firman joka teki canvas-tauluja lähetetyistä digitiedostoista moneen eri kokoon ja formaattiin. Tauluni on 50x90 -senttinen ja juuri sellainen kuin olohuoneeseen kaivattiinkin. AH-Printin palvelu oli nopeaa ja kaikin puolin asiallista.

Syy miksi halusin tästä kirjoittaa on se, että itselleni oli yllätys kuinka hankalaa on omien "onnistuneiden" kuvien joukosta löytää tiettyihin vaatimuksiin sopiva kuva. Varsinkin kun en ole koskaan kuvannut sillä ajatuksella että kuvista pitäisi saada sisustuselementtejä olohuoneeseen.